MUISTELOT, OSA 7

               AHTI-POJAN KOMMELLUKSIA

              Ahtin ollessa noin 5-6 vuoden ikäinen, keksi hän mielestään mainion idean ja alkoi kerätä rahaa uusia suksia varten. Äitiltään Ahti sai kipon leikkiään varten. Isä poltteli tupakkaansa keittiön pöydän ääressä, naurahtaen mynninsä välistä pojan aikeelle. Äiti kehoitti olemaan varovainen ulkona. Isä ja äiti tuumasivat kuitenkin tämän olevan paljon paremman ajatuksen kuin edellis kesän päättömän keksinnön. Tuolloin pieni vekara oli napannut äitin ja isän yöpöydältä 10markan setelin ja ostanut koko rahalla irtokarkkeja. Tuolloin 10markalla sai TODELLA paljon irtokarkkeja. Mahakipu ja omatunto olivat toinen toistaan kipeämpiä. Eikä remmi maistunut myöskään hyvältä sen päälle. 

             Ahti tepasteli naapuristossa. Kertoi naapureille hankkeestaan, ja saikin yllättävän ison kasan rahaa kerättyä. Jopa naapurin vanha piika taisi vitosen setelin sujauttaa kuppiin. Oli ilmeisesti antanut anteeksi Ahtin eelis kesän oven eteen kuseskelut yms. kepposet. Niitä kun riitti kuin vaahteranmäen eemelillä kerrassaan... Rahaa kertyi mukavasti, eihän niitä osannut laskea, mutta monen näköstä seteliä ja kolikkoa kupissa oli. Pöyvän ääressä isä siristi toista silmäänsä, jonne tupakan savu änkesi vastustamattomasti... Joo, onhan tässä jo melko hyvä kasa rahaa... ei ole kaukana, että näillä sulle sukset saahaan. Isä katsoi Ahtin mielestä jännän mukavasti äitiä sen sanoessaan.

              Pian pihassa välähtivät isot valot - rekka-auton valot. Isän hyvä kaveri oli tullut perjantai-ilta kylään. Isä ja toinen "Olli" pelasivat katkua pienen pyöreän pöydän ääressä. Toinen savuutti norttia, toinen Colttia. Ja nauru rämisi pitkin pientä, mutta lämmintä tupaa. Pelin tuoksinnassa isä mainihti kaverilleen poikansa suksi-hankkeesta. "-Hei, mulla ois kolmet melkein uuvet sukset ja sauvat kotona ylimääräisenä. Niissä on hyvät mäystimetkin! Saatta ne kyllä nuilla rahoilla, kun tuttuja ollaan - ja pittäähän poikien päästä hiihtään". Nauru raikas, savua tuprutti ja poika hyppi tasajalkaa innosta. Niin alkoi kertyä Ahtin kotitalon liepeille lähiaikoina paljon tuoreita ladun jälkiä.

              Eräänä iltana, Ahti meni taas suksimaan ulos. Paljon oli tehnyt poika latuja jo pihamaalle. Nyt Ahti päättikin lähteä kahtomaan, että minkälainen on oikia latu, josta naapurin kala-Matti aina puhuu. On kuulema joella. Ahtikin oli kerran käynyt kala-Matin mukana joella mateita kalastamassa, joten aatteli löytävänsä joen ilman opastajiakin. Ja niin löysikin, ehkäpä vähän ihmeenkin kaupalla, sillä olihan hän vasta 5-6 vuojen vanha... Olipas jo mukava sujutella joen uomaa mukailevaa latua eteenpäin. Oli jo kevättalvi.

              Lähtiessä oli valoisa, mutta tuolla jossain, missä luki elokuvateatteria ja urheilutaloa, alkoi pimeys laskeutua ja se tulikin nopeasti. Ahti siitä hieman hätääntyi. Voimatkin alkoi loppua, ja vielä tämä pimeys. Eikä ollut enää niin lämminkään. Ahti lähtikin nopeasti sujuttelemaan siihen suuntaan, josta oli tullut. Latu meni hetken päästä joen yli. Vesi solisi ladun molemmilla puolin pienen matkan päässä. Latukin oli paikoin ruskean näköinen. Ahti ei meinannut millään uskaltaa laskea siitä. Moni sujahti siitä, kun Ahti empi, uskaltaakko vai eikö. Lopulta Ahtin oli pakko. Sydän löi "tuhatta-ja-sataa" Ahtin sujauttaessa joen toiselle puolen pelottavan veden hölskinnän saattelemana. 

            Kylmissään, uupuneena ja pelokkaana Ahti tuli kotiin oman taistelunsa jälkeen. Vanhemmat olivat kuin tulisilla hiilillä - ihmeissään, mitä se Ahti on taas keksiny, kun ei häntä löytyny mistään. Meni tovi ennen kuin paikat lämpeni sen verran, jotta alkoi veri kiertää normisti. Ahti natusteli iltamassa jätkänvelliä hyvillä mielin. Hän oli sittenkin voittanut jotain... oman seikkailunsa.

             Muutamaa vuotta myöhemmin, tuolla 10-vuoden kantturoissa Ahti oli vuotta nuoremman Toivo veljen kanssa hiihdellyt paljon paikallista 5km lenkuraa. Parhaina päivinä pojat heittivät jopa neljäkin kiekkaa. Kunto kasvoi ja ruokaa meni. Vanhemmatkin olivat jo oppineet luottamaan poikien hiihtotaitoihin sen verran, etteivät hätääntyneet, vaikka pojat olivat muutaman tunnin hiihtämässä.

           Eräänä päivänä Ahti ehotti Toivolle, että jos lähettäis kahtoon, missä se Vinnurva oikein on. Sellaisen kyltin oli Ahti nähny Tarhin pelloilla hiihtäessä. Toivo oli heti mukana. Niinpä pojat puki aurinkoisena perus-pakkas-päivänä ihan normi hiihtohaalarit niskaan ja lähtivät työntämään kohti sitä paikka, jossa luki Vinnurva. Matkaa sinne olisi noin 10km. Ei siinä poijjat paljoa valmistautunu tai eväitä tehneet. Pitivät setänsä hiihtoretkillä käyttämää eväsreppuakin ylipäätään hassuna ja turhana kapistuksena. Ajattelivat eväs-ja juomareppujen kuuluvan työmaille, ei "pienille" hiihtoreissuille... Pojat lykkivät hyvää vauhtia, vaikka järven ylittäessään he huomasivat tuulen yltyneenkin ja lunta viuhtoi kinoksiin pöllyten.

           Yhtenään tuntui latu vain jatkavan nousuaan. Pojat olivat kuitenkin sen verran hyvä kuntoisia, että kohtuu pian olivatkin Vinnurvassa. -"Ai, se on tällainen paikka". -"Joo, olihan tänne matkaa, tuumasi Toivo". -"Kieltämättä, vastasi Ahti". Taijetaan palata kuitenkin tästä takas... Pojilla ei ollu mitään juotavaa tai syötävää mukana. Mitäpä tuosta, olisihan paluumatka lähes yhtä myötälettä.

          Metsän lasku-osuudet menikin pojilta mukavasti rallatellen ja tirskuen. Järviaukealla oli kuitenkin vastassa navakka tuuli ja purevammaksi muuttunut pakkanen. Poikien energiatkin alkoi vissiin loppuun, ja palelsikin. Enää ei naurun rätkätystä kuulunut... Varsinkin Toivon käjet alkoi jäätyä järven puolivälissä. -"Kusettaa, tuumasi Toivo - eikä voi aukasta haalareita, kun on näpit niin jäässä". Pojat hiihtivät kuitenkin sinnillä järven rannan paremmalle puolen, josta oli kotia "enää" matkaa reilut kaks kilsaa. 

         Rannalla pian Toivo tokas: -"Oli pakko kusta housuun, ja nyt nämä haalarit on pirun kylmät ja aivan pankkojäässä". Se oli pitkä kaks kilometriä. Onneksi ei käynyt kuinkaan ja joka paikka suli ongelmitta, vaikka pahemminkin ois voinu käyä. Vasta kotona pojat huomasivat molempien korvanipukoiden jäätyneen aika pahasti molemmilla. Poikien elämässä tuntui tapahtuvan tämän tästä jotain erikoista. Pistivät päänsä usein paikkoihin, joista ei päässyt läpi pelkästään liitelemällä. Mutta nyt suklaakakkupalat ja lämmin kaakao tekivät kauppaansa. Tämäkin reissu oli päättynyt lopen onnellisesti.

Onni Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 15.12.2012