VIIKONLOPPU KIINTOLEVYLTÄ PURETTUNA

                "Hyvää viikonloppua juoksun parissa". Kuolematon lausahdus. Mika Leppälän viimeiset sanat Super Pyssymäki Extreme Polkujuoksun (Super PEP2019) pisimmän matkan (171km) saatepuheessa. Mika Leppälä on kisan ensimmäinen finisher, maaliin päässyt osallisuja. Yli 170km suoperäisessä maastossa on paljon. Vain kolme tietää, kuinka paljon.

                Kaiken nähnyt ultrapolkujuoksu tourin voittaja sanoo maaliin tullessa hymyn kare kasvoilla: -"En tule koskaan tänne". Ja jatkaa ihmettelyä reitin teknisyydestä - mies joka on kiertänyt eri maailman kolkissa monenlaiset polut.

                Olen juossut noin 83 kilsaa tuolla reitillä. On vielä valoisaa - hetken. Hirvikärpänen takertuu ripsiini. Yli 170 kilometriä teknisellä polulla sisältää paljon sellaistakin, mitä ei kukaan voisi kuvitella. Hirvikärpänen lähti lopulta ripsistä, mutta voitte arvata, ei hyvällä. Ultrapolkujuoksujuoksijan kisa ei ole pelkkää pandexia.

                 Olen juonnut vettä ja urheilujuomaa nyt reilu 17 tuntia. Voi kokeilla, vaikka ilman rasitustakin. Voi kaivata muutakin. Kerran söin jaffa-keksejä 14 tuntia putkeen. Kuivakaapistamme ei löydy jaffakeksejä, ei ensimmäistäkään. Ultrajuoksussa täytyy sietää monenalaista.

                 Lähdin muistaakseni perjantai-aamuna yhdeksältä. Oli yö ja nyt taas aamu. Puhuvat lauantaista. Välillä sain kulauksen kahviakin. Munkkia olen syönyt viimeiset kilometrit. Lähestyn 131 kilometrin huoltoa, josta maaliin on vielä 40 kilometriä - melkein sen yhden maratoonin verran. Syön makkaran ja täytän pullot, paetakseni taas sydänmaan metsiin. Kapea polku on jo tuttu. Kaikki samat kivet tälläkin kertaa, jo kolmatta kertaa. Kuitenkin välillä uppoan niin syvälle omissa ajatuksissa, että pitää tosissaan miettiä missä nyt olen menossa. Liki vuorokausi valvomista alkaa näkymään. Yhä juosten.

                Aamukaste ui vaatteisiin toistamiseen. Yhä on ymmärrettävä, että jokainen metsäkuoppa on riski matkan loppumiselle. Miten tämä on mahdollista, selvitä täältä maaliin - kolmesti? Vaatii vähän tuuriakin? Reisistä tukiakseni nousen viimeiseen huoltoon kunnon sateen piiskatessa tilannetta. Edessä on 17 kilometriä vastamaata ja suota, teknisen polun kuorruttamana. Silti tunnen olevani jo perillä. Olen pahoillani, jossakin kohtaa sitä vain tietää, mutta aina voi kaikkea sattua. Olkapää voi lähteä pois paikoiltaan tai muuta kivaa.

             Sumein silmin katkaisen maaliviivan reilun 28 tunnin taivalluksen jälkeen. En malta olla lainaamatta Teemu Selännettä: -"ihminen ei ole niin hyvä kuin hänestä puhutaan tai kirjoitetaan, eikä niin huono - totuus on aina jossain siellä välillä". Olihan se viikonloppu. Kolme kierrosta Iso-Sydänmaan vaellusreittiä reiluun vuorokauteen. Parasta oli polkuheimon tuoma yhteisöllisyys. Suomen paras pitkien matkojen polkujuoksija oli viimeisten joukossa poistumassa paikalta. Samalla hän lupasi tulla myös ensi vuonna, jos ei juokseen niin ainakin "jeesaan". Nivala on merkitty.


N57km kisaajan kokemus polusta:

Nivalan Polun oma rallattelu video tapahtumasta:

Onni Vähäaho, Nivalassa 21.8.2019

ELÄMÄN ERI PINNAT

 SUPER PEP 2019 OHJELMA TÄSSÄ!

                 Osin pilvinen päivä on kääntymässä iltaa kohden. Pilvet alkavat väistyä, sää selkenee. Ei ole satanut aikoihin, silti voin tuntea lahkeiden kastuvat. Kesä on edennyt ehtoopuolelle. Jaakko on nakannut oman kivensä veteen. Ehkä tuo sanonta pitää pintansa vielä osin etenkin yölämpötilojen puolesta. Ja voitanee puhua enempi "Jaakon päivien tietämillä" kuin tarkalleen.

                 Metsässä alkaa jo otsavalo näyttää selkeästi päivän valoa paremmin. Jätänkin sen jo tällä metsäisellä polkuosuudella päälle. Metsä on tyynen hiljainen ja omakin askel on lähes äänetön. Soljun polun uumassa eteenpäin kasteen täyttämien varpujen välillä kastellessa lahkeitani. Sormillakin on hiukan kylmä. Onkin vain muutama aste lämmintä.

                 Juostuani aikani päivän kääntyessä yönselkään, tulen Pesänevan laidalle. Jatkan totutusti kohti suon toista laitaa. Yhtäkkiä hätkähdän - ja niin hätkähtää Kanahaukkakin, joka ei ilmeisesti osannut minua odottaa. Haukka nousee vaivaismännystä lentoon, tehden lentoon lähdettyään jonkusen ihmettelykaarroksen suon yllä ennen kuin lensi matkoihinsa. Harvinainen hetki. Jonkun kerran olen pöllön ja pienemmän haukan nähnyt, mutta Kanahaukka oli yllättävä että vaikuttava näky.

                 Juoksen vielä pari tuntia. Lopulta painan kellon pysähdyksiin ja poistun luonnosta lämpömittarin näyttäessä nollaa. Juoksu kulki kivasti, vaikka lenkki oli hyvin erilainen, jo pimeyden vuoksi.

                 Päivät kuluvat nopeasti ja pian huomaan muistelevani tuota edellistä istuessani laiturilla kauniina mökkiloma päivänä. Vaimoni aina valloittava näky tekee ajatuskontrastista satumaisen. Todellisuus hämärtyy. Hieman alempaa vedestä kuulen lasteni pyytävän minuakin uimaan. Pian olen vedessä ja jo viiden minuutin päästä saunassa. Kaikki tämä tajunnanvirtana, vailla mitään etukäteisajatusta. Elämä todella taas vei, mutta todella hyvällä tavalla.

                 Parisen vuotta sitten ala-asteikäinen lapsi jäi Nivalassa pappansa ajaman traktorin alle. Joitakin päiviä sitten kuulimme Mona-Liisa Nousiaisen kuolleen vakavan sairauden johdosta vain 36 -vuotiaana. Jossakin uskonnossa ajatellaan kuoleman olevan Jumalan tahdon. Tuskin ilkeämmin voisi kukaan kenenkään elämän tahtovan päättyä. Uskoa saa joka haluaa. Se on henkilökohtaista. Raaka on karman käsi, sanon minä. Liian raaka.

                 Olen nähnyt monenlaisia elämän loppuja 20-vuotisella ammattiurallani. Voin helposti nähdä olleeni itse onnekas ollessani vielä 45 -vuotiaana ainakin tietääkseni terve. Ja voin edelleen tehdä ja harrastaa mitä haluan. Minulla on hyvä perhe ympärilläni tuomassa elämälleni sisältöä ja merkitystä, sekä ulottuvuutta. Onhan perheessäni myös kaksi naista.

                 Yhdeksän päivän päästä olen näihin aikoihin taas suuntaamassa kohti Pesänevaa. Tuskin siellä haukkaa on sillä kertaa, mutta suo osaa aina jollain tavalla ottaa kulkijansa vastaan. Innolla odotan Super PEP 2019 tapahtumaa, josta kattava AIKATAULU TÄSSÄ. 

Onni Vähäaho, 7.8.2019, Markojärvi

KESÄN ÄÄRELLÄ

          Kesä. Havahdun. Ensi viikolla on jo Juhannus. Miehenä yllätyin myös kuullessani kesävaate-alennuksien alkavan pian. Helposti voi tulla mielikuva: kesä tuli, kesä meni. Kaikki tapahtuu kuitenkin omassa mielessä. Siellä joko on tilaa tai sitten ei. Otsavaloa tarvii kunnolla vasta Aleksis Kiven päivän jälkeen. Se ei ole kuulkaa vielä hetkeen. Saa tarkastaa. Uteliaisuus on elämäniloa.

           Pidin lepopäivän juoksusta. Ne päivät ovat erilaisia. Aikaa on kosolti. On myös kiva tavata ihmisiä vaikka edes ohi mennen. Sukulaisia, tuttuja ja vaikkapa naapureita. Lepopäivänä ultrajuoksija ikäänkuin laskeutuu laaksoon, omien lajitovereidensa luokse aistimaan oman heimonsa kertomaa. Lomarento naapurini kertoi hauskan tapauksen 90-vuotiaan neiti-ihmisen elämän oivalluksesta. Sisälläni voimistui ajatus miten omalla tajunnanvirralla voi omaan hyvinvointiinsa vaikuttaa. Kuuntelemalla ja kertomalla rikastutaan. Välillä jopa sivilisaatiossa, vaikka luonto tarjoaa kaiken aina vähintään triplana.

         "Satu meni saunaan - laittoi laukun naulaan". Joskus sitä pysähtyy ajattelemaan vanhojenkin sananlaskujen kertomaa. Ehkä se laukku ois kannattanu ensin laittaa naulaan ja mennä vasta sitten saunaan? Se mikä käsitys naisten laukkujen sisällöstä on, ei vastaa sitä ajatusta, jossa saunassa riippuessaan naisen laukun sisältö kestäisi sitä perus kuuttakymppiä lämpöä. Voi mennä kesä vähällä häneksi fazerin sinisen valuessa laukun saumasta. Vai olisiko siinä syy alennusostoksille? Positiivisen kautta. Mitenkäs hiilijalanjälki. Ei lähdetä nyt siihen.

          On 16 päivää siitä, kun karhunkierroksen 111km taival päättyi. 55 kilometriä jäi vajaaksi. Ja nyt mietin voisinko olla jo jotenkin palautunut. Jotenkin tuntuu, että tuskinpa. En ole oikein edes yrittänyt. Vedin viime viikollakin surutta reeniä. Liki 100kilsaa juoksua ja yli 3300 nousumetriä. Toisaalta eilen tuntui palauttavalla lyhyellä lenkillä jalat pitkästä aikaa aika lailla omilta. Tämän päivän lepäilyn jälkeen ajattelin huomenna hieman selvittää missä mennään. Kuten taannoin vlogissa YouTuben puolella kerroin; lopullinen palautuminen alkaa selviämään vasta, kun tarjotaan esim 60min reipasta juoksua. Ja ne tuntemukset nimenomaan. Ei pelkästään data. Aina on tärkeintä omat tuntemukset. Aina.

          Miten sinun kesäsi? Miten näet ajan, onko se lyhyt vai pitkä? Loppuuko kesä käsiin vai onko se mahdollisuuksia täynnä. Reilun kahden kuukauden päästä on jo Super PEP2019 koko perheen polkutapahtuma. Vai vasta kahden kuukauden päästä? Miten se itse kustakin tuntuu. Muistellessani menneitä kesiä ja pep -tapahtumia en voisi unohtaa "Ruokolaisuutta". Suomessa on Ansion ja Eskelisen kaltaisia vauhti ja kestävyyskoneita, mutta on vain yksi Ruokolainen. En voi unohtaa sitä kaurismaisen tanssahtelevaa askelta Sikojärven soisella ja kivenkoloisella rannalla. Se miten askel voi olla kevyt ja taidokas iso-sydänmaan perukoilla on jotain taianomaista. Eikä se ole keltään pois vaan kaikkien yhteinen ilo ja ihmetys.

          Muistetaan nauttia kesästä. Otetaan omaa aikaa, ollaan yhdessä, ollaan yksin, jutellaan lajitovereille ja ollaan välillä hiljaa. Eletään täysillä ja istutaan välillä pienen puron äärellä katsellen miten sinne tipahtanut tuohen pala menee virran mukana. Annetaan kesän viedä.

Onni Vähäaho, Nivalassa 10.6.2019

MITÄ HALUAMME OLLA?

                Jokainen sen määrittelee. Jokainen sen määreet piirtää. Monenlaista seppää näkee ja saa tavata. Kaikista voi oppia. Jo pian 45 vuotta vahvasti elettyä elämää. Moni asia voi olla lähempänä kuin uskookaan. Ei sitä vaan taho hoksata. Liki 40 000 kilometriä juosseena on ilo yllättyä, eikä se ole oikeasti edes paljoa juoksua. Terveisiä vaan Orivedelle, Monteloille! Joko tänä kesänä ehtisin teitä tavata? Saataisko teidät Super PEP 2019 tapahtumaan? Kunniavieraiksi?

              Minulle edessäni oleva ihminen on tärkein. Olen onnekas, saadessani tavata niin monia ihmisiä. Ihmiset ovat pääsääntöisesti yllättäneet minut omalla hyvyydellään. Tietysti maailma ei ole näin yksivärinen ja mukaan mahtuu merkillisiä mököttäjiä joiden sielunmaisemaa ei voi ymmärtää. Jokaisella on kuitenkin oikeus valita, myös mököttäjillä. Naama kurtussakin saa elää. Onnekseni olen saanut työskennellä pääasiassa elämäniloisten ihmisten kanssa. Kiitos.

               Kun juoksee paljon ei ajattele miten itse kehittyy vaan miten hyviä muut ovat. Näin on ainakin itselleni käynyt. Arvostan suuresti edeltäjiäni tässä kaupungissa ja katson suurella ilolla ystävieni kehittyvän. Markku Kouvan,Ville Isoniemen ja Mika Leppälän nimet mainitakseni. Iso steppi laittaa aina positiivisesti ihmettelemään.

               Olen juossut Iso-sydämaan perhereitin Pyssymäestä pitkästi yli 200 kertaa. Se on auttanut ymmärtämään ainakin kaksi asiaa: Antero Erkkilä on kiertänyt sen yli 250 kertaa. Hattua päästä. Voi kokeilla. Anttu tietää aina polun kunnon. Ei voi kyllin arvostaa tuota määrää. Anttu on aikoinaan juossut maratonin alle kolmeen tuntiin. Eipä meistä ole kovin moni siihen pystynyt. Toinen on perhereitin ennätys Pyssymäeltä, joka on Haapajärven hirmun, Anssi Koirikiven juoksema, ällistyttävä aika: 39:41. Voiko se olla edes mahdollista? Moni terve vastaisi, että EI.

               Huhtikuu on ollut hienoa aikaa omassa ulkoilussani. Olen ajautunut juoksemaan noin 120km  viikossa. Sen lisäksi olen mm. hiihtänyt ja kävellyt. Olen elännyt vahvasti. Olen aika hyvässä kunnossa. Tiedän, että se voi hetkessä myös murentua, mutta niitähän kerkiää sitten murehtia, jos niin käy? Tänään olin Taunon mäessä. Mies joka pesi omat varpaansa reilusti yli 90-vuotiaana itse saa minut nöyräksi. Dan Hill´llä jokainen saa tuntea itsensä. Tänään Dan Hill jyrkimmästä kohdasta x 49 kertaa.

               Tämän päättymisen jälkeen kolme tuntia "palautumista" ja järvenkierto 22km@5:40(124bpm). Päivän saldo: 30km ja reilu 1100 nousumetirä, sekä liki neljä tuntia liikuntaa. Tässä kuussa voi rönsyillä, mutta vois sen verran kunnioittaa tulevaa KK166km retkeä, että toukokuun voisi jo liikuskella pääsääntöisesti kevyesti. Tässähän on jollain tavalla jopa ällöttävää tapahtumaan tähtäystä? Jos olen rehellinen niin en enää tiedä, että olenko vain pelkkä ulkoilija vai laskelmoiva kuntoilija. Väittäisin kuitenkin, että enempi fiilis liikkuja. Kenties tiettyjä lainalaisuuksia päähäni on iskostunut.

                Nyt vain jatketaan muutama päivä rauhallisemmin ja katsotaan mitä jalat sitten haluavat. Eli olen oikeasti sittenkin jalkojeni oma. Yes!

                Kaksi asiaa lopuksi. Jos haluat lukea enemmän Sydänmaan reitin identiteestä niin voit lukea sen TÄSTÄ ja jos tahdot päästä mukaan Super PEP 2019 tapahtumaan sisään niin paina TÄSTÄ. 



Onni Vähäaho, Nivalassa 7.4.2019

SUHTEELLISTA VÄÄNTÖÄ

           Elämä on. Olli Määttä virittää kaameaa lyöntilaukausta juuri. Maalintekouhka ei ole ehkä aivan sellainen miltä se näyttää - yksi maali viime vuoden lokakuun alussa alkaneella kaudella. Maalia ei tullut nytkään, mutta Olli pelaa tuottavasti silti. Hänen joukkueensa (Pittsburgh Penguins) on hyvin sijoittunut sarjataulukossa ja Olli on joukkueensa luottopuolustaja. Kaikkien ei tarvitse olla hyviä kaikessa, jotta ryhmä voi pärjätä. Tämä on tuttu lainalaisuus kaiketi.

          Juoksen tivoli lenkkiä. Limaa nousee ylös enemmän, mitä pidemmälle lenkki etenee. Keuhkoputkeni toimivat heikommin kuin edellisinä vuosina. Ehkä pitäisi tehostaa/muuttaa lääkitystä. Ehkä katson vielä muita ajattelemiani luontaisia kohennus keinoja. Lääkärit eivät pohdi näitä ilmaiseksi – etenkään yksityisellä puolella. Silti hinnat ovat suhteellisia, sillä elämän laatuun kannattaa aina satsata. Maan alla et tarvitse rahojasi.

          Meillä molemmat vanhemmat jauhavat purkkaa. Hyvä, sillä sen on tutkittu hillitsevän happohyökkäyksiä hammaskalustossa. Purkan jauhamisen aktiivisuuskin on kuitenkin suhteellista. Vaimoni ilmoitti minulle ostaneensa viisi iso pussia jenkkiä. Kertoi, että nyt on kesään asti purkkaa. Kysyinkin, että tuleeko kesä jo ensi viikolla?

          Miettikää tarkkaan milloin alkaa pääsiäinen ja milloin se loppuu. Tehkää sama ajatusleikki vapun ja juhannuksen kanssa, mutta älkää yrittäkö sitä Joulun kanssa. Verhot menevät punaiseksi viimeistään kalenterin kääntyessä marraskuusta joulukuuhun. Koti muurautuu mitä kummallisemmista koristeista ja härpäkkeistä. Kaiken kruunaa noin viikko-kaksi ennen Joulua tuleva puu olohuoneeseen. Sitä kutsutaan joulukuuseksi. Sitä ei sentään aloiteta isolla kirjaimella.

          On Nuutin päivä. Joskus ovat kuulemma Nuutti-pukitkin kierrelleet. Gimmiöbreik! Joulu on joka tapauksessa hellittämässä otetta. Eilen kannoin Joulua alas laatikoissa. Raskasta Joulua, mietin. Vitsailtiin joistakin Jouluköynnöksistä, pitäisikö joku niistä jättää kokeeksi fiveseason koristeeksi. Luovuimme hullusta ajatuksesta. Verhotkin kuitenkin vaihdetaan jossain vaiheessa. En huomannutkaan, että meillä on verhot, saati vielä jouluiset. Olen mies.

          Katson edelleen kirjoituksen alussa kertomaani Ollin joukkueen peliä. Olli ei ole edelleenkään tehnyt maalia. Ollin joukkue meni yksi kaksi tappiolle. Peli on kuitenkin vasta puolivälissä ja pelissä on kivaa latausta. Tulee taulukko, jossa kerrotaan Sidney Crosbylla olevan 1171 tehopistettä uran aikana. Aika kova määrä? Silti se ei estä sitä, että nyt Pittsburgh on 1-3 tappiolla. Tämä ei taida olla Ollin, eikä Sidneyn ilta – tai meillä Suomessa asuvilla faneilla aamu.

          Pari päivää sitten kauppajonossa elin nykypäivää. Asiakas katsoo pää kenossa möykkyä hänen ja kassaneidin välissä. Meneekö tämä tällä, kysyy asiakas korttia kädessä heiluttaen. Kassaneiti: -”Joo, tämä hoituu ihan vain vilauttamalla”. Ja sitten asiakas vilautti – ja homma hoitui – korttiansa. Koiranleukana meinasin kysyä, että käykö täällä kaupassa maksuna vilauttaminen. No, minulla oli vain viiliä hihnalla niin hintakin olisi ollut siitä joutavan kova.

           Olen lähdössä parin tunnin päästä lenkille. Vuorossa on pisin lenkki sitten viime lokakuun. Jos jotain kiinnostaa niin voi käydä tsekkaamassa lenkin sisällön tuossa joskus iltapäivä kolmen aikaan täältä.tai täältä.

          Suhteellista viikon jatkoa, sillä tämäkin viikko vetelee viimeisiään, mutta olen intoa täynnä! Olehan sinäkin, sillä intoakaan ei saa täältä maan päältä mukaansa, kun aikanaan täältä lähdetään.

Ps. Näihin kekkereihin pääsee taas mukaan ensi kesänä videon alapuolella olevasta linkistä.

 Super PEP 2019

Onni Vähäaho, Nivalassa 13.1.2019

MUUTOS

                 Aloittaessani juoksuharrastuksen 2008 elokuussa oli mielessä paljon numeroita, joista osa on edelleen mielessä, sillä olenhan sisimmässäni tilasto-ihminen. NHL -tilastoja olen tehnyt pian 30 vuotta ja sitä ennen Sm-liiga tilastoja. Olen aina tykännyt numeroista. Niinpä ei ollu yllättävää, että juoksuharrastuksen alettua aloin havitella aina vain parempia ja määrällisesti isompia numeroita. Se oli jana, jota olin tottunut seuraamaan.

                 Jotain todella ennennäkemätöntä tapahtui kuitenkin viime vuonna. Aloin viime kesänä juoksemaan katsomatta kellooni. Kelloon alvariinsa katsominen oli ollut minulle viihdettä ensimmäiset kymmenen juoksuvuottani. Aloin aistimaan enemmän ympäristöä ja datan katsominen jälkeenpäin koneelta/puhelimesta olikin kiehtovaa ja kelloon katsominen lenkillä jopa pilasi jälki-ilon.

                 Kilpailin myös viime vuonna vähän. Juoksin ja nautin harjoittelusta. Aloin nauttimaan erityisesti viikoista, jotka ei olleet suunniteltuja. Aloin olla vapaa juoksun kanssa. Ollessani 10 vuotta tavoitteellinen, näkyi se vielä - ja on näkynyt edelleen - monilla ystävilläni uuden ajatusmaailmani tiedostamattomuutena. Tulokset ja kehittyminen eivät ole enää osa minua. Nautin juostessani vapaasti ilman tavoitteita. Se on erittäin voimaannuttavaa ja inspiroivaa. Minun juttu.

                 Aikaisemmin siis harjoittelin jotain kisaa varten. Nyt ulkoilen välittämättä mahdollisesti tulevista tapahtumista. Tykkään kuitenkin käydä tapahtumissa, sillä näen siellä ennestään tuttuja ja uusia polkujuoksun harrastajia. Erilaiset ajatukset ovat rikkaus ja niitä voi kuulla tapahtumissa ennen ja jälkeen tapahtuman, sekä usein myös tapahtuman aikana. Etenkin kun tykkään osallistua erittäin pitkiin tapahtumiin. Kisat ovat kohdallani taakse jäänyttä historiaa, mutta voin käydä niissä edelleen, sillä uskon nauttivani tapahtumista aikaisempaa enemmän juuri sisälläni tapahtuneen muutoksen vuoksi.

                 Eräs juoksuystäväni Keuruulta laittoi viime kesänä johonkin lenkkiini kommentin, miten hän kadehtii/ihailee (en muista kummin hän ilmaisi) sitä, että minulla ei ole kisoja lähellä ja voin tehdä hienoja pitkiä lenkkejä pelkäämättä niiden vaikuttavan mihinkään kisaan. En muista sana tarkasti, mutta ajatus oli kuitenkin tuo. En ollut osannu aikaisemmin kyllin tunnistaa kuinka minun juttu on esim. kiertää meidän omaa koko I-SR2014 vaellusreittiä juuri silloin kun tuntuu. Välittämättä miten se vaikuttaa mahdollisesti tuleviin "kisoihin ". Miksi tukahduttaa hyvää harrastusta hakemalla parasta mahdollista tulosta "kisoista" ja luopumalla samalla siitä mitä oikeasti haluat - liikkua vapaasti luonnossa juuri se matka mikä kulloisenakin päivänä tuntuu hyvältä?

                 Liki 40 000kilometrin pohja hieman yli 10 vuoden aikana on mahdollistanut minulle mukavan pohjakunnon liikkua suhteellisen paljon luonnossa juosten, lumikenkäilen, kävelten ja vaikkapa hiihtäen. Ja vaikka tuloshakuinen kiimani olisi jatkunutkin, en usko paikkojeni kestäneen tarvittavaa tehorynkytystä. Nauttimalla luonnossa liikkumisesta omalla tavallani uskon olevani myös terveempi. Kenties vähemmän vammoja ja enemmän juuri niitä lenkkejä, joita on niin monena vuonna joutunu jättään väliin, ettei ne häiritsisi kilpailuja. Oikeastaan on jälkeenpäin jopa hieman hauskaa, että jaksoin olla niin kilpailullinen 10 vuotta, vaikka tasoni ei koskaan ole ollut millään tavalla hyvä missään kilpailussa. Esim. Maratonilla hävisin parhaille ikäisilleni noin tunnin ja niin edelleen. Olin/olen tasoa nönnönnöö.

                 On erittäin vapauttavaa ja palkitsevaa lähteä kulloisenakin päivänä juuri sellaiselle lenkille, sellaisella liikuntamuodolla kuin haluaa. Ei kilometritavoitteita, ei tuntitavoitteita, ei tulostavoitteita. Ei ole enää väliä menenkö tänään liikkuen tosi kevyesti, kevyesti, normaalisti, reippaasti, kovaa tai täysillä. Sillä ei ole enää minulle merkitystä. Vain sillä on, että voin ulkoilla omaksi iloksi sen verran kuin tuntuu. Ehkä sitä ulkoilua tulee minulle ilman tavoitteellisuuttakin kuitenkin kohtuu hyvä määrä? Eikä minulla ole enää edes päälajia, jollei ulkoilua siksi halua laskea. Toki juoksemisen helppous (lähteminen) tulee aina kiehtomaan eniten. Jalkaisin on hyvä lähteä tutkimaan mitä metsään kuuluu.

                 Kävin muutama päivä sitten ns. Pep26km reitin talviversiona, jossa ensimmäinen ja viimeinen reilu 2,5km mennään tietä pitkin. Huomasin aistivani luontoa ja sen muutoksia. Huomasin olevani enemmän kiinnostunut luonnosta kuin siitä, miten siellä liikuin - juosten hangessa. Tunne oli/on etuoikeutettu. On palkitsevaa kyetä liikkumaan pitkiäkin lenkkejä nauttien luonnon kertomista tarinoista. Miksi tänä talvena ei näy peurojen ja hirvien jälkiä? Missä susien jäljet? Ylipäänsä metsäneläinten jäljet ovat parissa vuodessa vähentyneet.

        Nauttikaa liikunnasta, kukin parhaaksi katsomallaan tavalla. 

LUV TULOKSET JA ARVONTAVOITTAJAT NÄET TÄSTÄ

SUPER PEP2019 ARVONTAVOITTAJAN NÄET TÄSTÄ

SUPER PEP 2019 ILMOITTAUTUMINEN / INFO LÖYTYY TÄÄLTÄ

Onni Vähäaho,  Nivalassa 11.1.2018

IHMINEN 2018

          Muistutamme kenties enempi eläimiä kuin koskaan aikaisemmin. Toisaalta emme, sillä eläimet ei roskaa. Ihminen 2018 heittää roskia kadulle, ojan raviin, parkkipaikoille ja missä ikinä kulkeekin ehkä enempi kuin koskaan aikaisemmin. Eläimellisempää on kommunikointi, josta on hiljalleen riisuuntumassa puhe. Ihminen 2018 tuijottaa ruutua ja on jopa siitä riippuvainen. Jos ei netti toimi niin ihminen 2018 on lähes toimintakyvytön.

           Elämä on muuttunut monella tapaa ja monissa paikoin. Kaupassa myyjä saattaa puhua itsekseen luurit korvilla. Kyllä, toisessa päässä on toinen myyjä. He kommunikoivat, puhuvat, mutta kun toinen lappaa asiakkaan tavaroita kassan hihnalla puhuen luurille ja toinen lajittelee tavaroita asiakkaan vieressä ja puhuu kurkulle niin en oikein tiedä mitä ajatella. Tilanteessa saattaa myös asiakas puhua puhelimeen ehtimättä kommunikoida edes kassan kanssa. Kortin vilautus maksupäätteeseen siunaa tilanteen. Ei puhetta. Ihminen 2018.

           Moni ala muuttuu. Ja suurin pysyvyys on muutos. Ja lyhyt jänteisyys. Olen viime vuosina ollut itsekin joissakin asioiden hoitotilanteissa, joissa toinen osapuoli on siirtynyt pois hommastaan ja jättänyt asiakkaan seisomaan kuin moottoritien väärälle puolelle harhautetun supikoiran. On ajalle ominaista, ettei asioita viedä maaliin. Auotaan kuin suklaakonvehtirasioita Joulun aikaan; otetaan parhaat päältä ja hylätään loput perustelematta. Ihminen 2018.

            Uskallan arvella, että ihminen 2018 olisi ollut esimerkiksi 1980 luvulla mokoma lutjake, jolta ei tapahu mikään. Jonnin joutava seisoskelia ja halavan rahan nostaja. Oikkeisiin töihin sais mennä. Vaikka osaa se ihminen 2018:kin pohtia mikä on oikeaa työtä ja mikä ei. Sillä ihminen 2018 oli hierojaltajani kysyny hierotteella ollessaan, että -"ookko aatellu tehä vielä joskus oikeita töitä"? Oli siinä hieroja joutunu vissiin muutaman kerran nielaseen ennen kuin oli koittanu jotain asiallista vastata. Aiheesta oli loukkaantunut, vaikkei sitä asiakkaalle ollu näyttäny.

            Luin vasta kirjan "Näin treenaat tehokkaasti" tai jotain sinnepäin. Olin yllättynyt siitä tutkimus tuloksesta, että suomalainen liikkuja liioittelee somessa harjoituksiaan. Olin ajatellut, että asia olisi toisinpäin. Ainakin itse tykkään mieluummin vähätellä, jopa dissata omia suorituksia, vauhteja ja määriä. Mutta että parannella! Ja jopa laittaa someen harjoituksia joita ei ole edes tehnyt! Mitä ihmettä? Ihminen 2018. Vara kehittyä. Mitä olemme esimerkiksi 2028?

Onni Vähäaho, Nivalassa 18.12.2018

ELÄMÄ

          Elämä. Minua on odotettu. Mies ja nainen ovat valvomisen uuvuttamia, etenkin tuo nainen, jota äidikseni kuulutaan kutsuttavan. En saa pitää pitkää narua, joka tulee vatsastani vaan tuo outo mies, jota isäkseni kutsutaan, leikkaa sen. Minut kääritään usean vaatekappaleen sisään. Olenko päätymässä lahjaksi, joka näyttää olevan sitä itsessään. Kaikki lällättävät minulle. Mitä isommin parkaisen, sitä enempi he lässyttävät.

          Elämä. Intoni on kova, mutta paikat jonne olen menossa tuntuvat kaikki olevan kiellettyjä. Koodaan esteet ja saan tarvittaessa nopeastikin täytettyä lattiat tavaroilla. Lällätys on muuttunut torumiseksi, vaikka hymyni ja nauruni ovat mielestäni verrattomia. Minun housuissani alkaa ikävä polte ja parkaisen hyytävään itkuun. Isä ihmettelee miksi itken ja äiti toimii. Olen kuulemma sinappitehdas.  

          Elämä. Teen vaatteistani erivärisiä vain käydessäni lyhyen aikaa pihalla. Olen kuulemma äidin työmaa. Isää ei ole enää näkynyt, liekö irtisanottu tehtävästään, jossa ei tuntunut riittävän vastuuta? Sen sijaan tänään saan moitteiden sijasta paljon lahjoja sedältä, jolla on erikoisen pitkä parta. Se näyttää kaikessa komeudessaan aivan villaiselta paidalta. Hassua, että voin haistaa tuossa sedässä isäni. Ehkä se on ikävän tuoma illuusio.

          Elämä. Menen viitenä päivänä viikossa palkattomaan työhön reppu selässä. Preussilaista menoa muutenkin. Kun tulen töistä olen tehtävien ja sääntöjen täyttämä. Tee läksyt, syö, juo, lue kokeisiin, kotityöt, harrasta. Käytetäänhän tietokoneitakin välillä kiinni? Miksi minun pitää olla kuin kone? Haluaisin olla isä, joka johtaa maailmaa sohvalta käsin ja kertoo miten on ollut itse ahkera samassa iässä. Hankala uskoa asiaa omin silmin katsottuna.

          Elämä. Rakastun ja tunnen tärkeäksi miellyttää. Huomaan asuvani rakkauteni kanssa kahden. Seuraavat kymmenen vuotta menevät nopeasti ja talon huoneet ovat täyttyneet tavaroista, hilipetööristäkin. Näen paljon asioita taaksepäin, sillä minua katsoo nyt ruokapöydässä kolme silmäparia. Rakastan heitä kaikkia. Olen nyt ahkera itsekin ja olen löytänyt sohvan.

          Elämä. Olen jättänyt sohvan. Olen löytänyt luonnon ja liikkumisen. Ilmeisesti minun vastuualueeni ovat täytetyt, sillä vessassani on vain yksi hammasharja – omani. Elämä tuntuu inspiroivan, eikä töissäkään tarvi käydä. Valtio maksaa, ja se tuntuu riittävän. Löydän itseni nykyään useammin myös kirkkomaalta. Lähetän nykyään paljon joulukortteja. Ennen vain luin niitä.

          Elämä. Minua vartioidaan. Olen saanut oman tiimin, jossa minusta pidetään huolta. Laidan takaa muistelen ensimmäisiä vuosiani. Taas minua estellään. Yritän samaa kikkaa kuin silloin ja edelleen polttelee. Nyt minulle ei enää lässytetä vaan minusta otetaan kokeita. Mikähän sillä on, he kyselevät toisiltaan. Ihmettelen samaa heistä. Laidat alas niin täältä tullaan, luulen. Ja kun ne aukaistaan, huomaan, ettei jalkani enää pelaa.

         Elämä. Henkäisen viimeisen kerran. Nyt on hyvä olla. Niin kuin oli lopulta aina. Elämä.    

Onni Vähäaho, Nivalassa 13.12.2018