Olen 45 -vuotta. 25 vuoden päästä alkaa rumba, jos käy flaxi, että sinne asti elän. Nimittäin hautapaikan taho (seurakunta) alkaa ottamaan yhteyttä. Mitä vanhemmaksi tulet, sitä tiiviimmin, ihan kotiin asti. Voi ja saa olla vakava asia, mutta humoristisena ihmisenä näen tuossa hauskaakin; hauttuumaan ihmiset, kun alkavat vieraileen niin se on kuin tutustumiskäynti tuleviin siunaajiin. Lopulta jopa papit alkavat vierailla kotona, jos ei muuten hoksaa tulla hautuumaalle pötköttään. Jos tossu nousee vielä siinä iässä - ja en oo vielä hauttuumaalla - niin pakenen ihan satavarma noita tilanteita syvänmaalle, vaikka se ois viimenen reissu. Vai sittenkin kiikustuolissa? Aika näyttää.
Tuli sen verran riski olo tuosta 171km läpipääsystä, ettei ihan pakosta tarvi heti uutta matoa laittaa koukkuun. Silti muutama haaste on käynyt mielessä. Miten ois Iisalmen Koljonvirran patsaalta juoksu Nivalan Tillaripatsaalle viiden vuoden tauon jälkeen? Silloin hitusen alle 15 tunnin. Jos sitä alle 14 tunnin ja ylipäänsä perille? Löytyisikö 2-3 hullua huoltaan? 6:30min/km keskarilla patsaalta patsaalle. Yllytyshullu. Voin nykästä, jos halutaan.
Muutoin en ole kyllä isommin tulevaakaan vuotta miettinyt. Tekee sitä mitä mieleen juolahtaa ja toteuttaa niitä pieniäkin haaveita. Kuten tuossa jo lampisuunnistusta tuli kerran tehtyäkin. Vielä on muutama pikku juttu kokeilematta, mutta ei nyt ihan kaikkia etukäteen paljasteta. Hieman epäilen tuleeko sitä maratonia juostua tänäkään vuonna. Siinä ku pitäs olla kunnossa ja onhan se muutenki aika tylsää hommaa? Ja niin kovvaakin. Ja kuitenkin mielellään alle 3:20h, jos.
Välillä sitä tulee mietittyä, että elän nyt tätä elämää ja se on ainutkertainen. Miten sen haluaa elää? En haluaisi elää sitä pelkästää näin tai nuin - vaan juuri kuin miltä milloinkin tuntuu. En ole mikään malliurheilija, mutta kuntoni ansiosta mahdollisuuteni ovat monet. Myös oleminen ja läheisten kuuleminen ovat tärkeitä ja merkityksellisiä. Ei aina voi vain juosta tai mennä. On tärkeää, että itsellä on sisällä rauha. Siitä tulee hyvä olo - elämä. Joko yhteisessä lounaspöydässä, lammen rannalla tai itsekseen juosten. Miten kulloinkin on hyvä.
Olisin halunut isänkin ehtivät miettiä. Ehkä hän ehtikin, talvella, maansiirto yrittäjänä, jossa sesonki osui vahvasti kesään. Ja pelata sitä sukkapalloa kanssani. Kiitollisuus. Äiti ajaa paljon pyörällä ja kutoo villasukkia. Keittää aina hyvät kahvit, kun tulee lähdettyä käymään. Ihmisillä on ne omat jutut. Pääasia on, että on hyvä olla. Jos ei ole, voi koittaa tehdä jotain muuta.
Kesällä viina vie ihmisiä. Voi kunpa maailmassa moni näkisi muutakin. Suolampi, josta joutsen potkii itsensä lentoradalle tai taimikon reunasta helikopterin tavoin nouseva metso. Metsä ja sen täyttämä elämä toisi monelle elämään sisältöä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ei ne niin kaukana ole. Hyvää Syksyn alkua!
Pitkään itänyt idea Iso-Sydänmaanreitin ulkopuolelle jäävien lampien näkeminen konkretisoitui lampisuunnistus ideana. Kehittelin vajaan 12km reitin (linnuntietä) 8 lammen välille. Kohtuu simppelin näköistä, lukuunottamatta lampien 6-7 pitkää väliä. Sain mukaan innostettua iltarasteja käyvän Tuomon.
Omat kokemukset kaikenlaisista suunnistuksista oli sellaiset, että aikaa voi vierähtää. Illalla YouTubesta kertailin vähän kompassin käyttöä. Ihan satavarmaa tai sujuvaa se ei ollut. Tuomo veikkasi rataan menevät noin kaksi tuntia. Ite veikkasin 2,5-3 tuntia. Otin puhelimen matkaan kaiken varalta, vaikken siihen aikonut katsoa vaan kaiken varalta, jos käy huonosti. Tuomo ei ottanut: -"ei sitä suunnistuksissa pidetä mukana" (heh,heh).
Sain täysin kokemattomana suunnistajana 5 minuutin lähtöedun. Eka väli oli Pelastupiste 4:ltä Orijärvelle. Suunnistus sai unelma alun. Noin 1,5 kilsan matka alle 10 minuuttiin sukkana oikealle lammelle. Ensimmäisten lampien ja teiden välit oli niin lyhkäsen (max. n.400m), etten käyttänyt kompassia. Joutsenia oli lammella. Kaksi.
Koitin ottaa silmämääräisesti tarkaan suunta kohti Jänisjärveä. Katoin Garminista paljonko on matkaa mittarissa. 400m niin ollaan seuraavalla lammella. Mitä nyt vittuja. 400m kohdalla hyppäsin suo-ojan yli kohti uutta ryteikköä. Ei lampea näkövinkkelissä. Lopulta kuitenkin vain vajaan 20 minuutin jälkeen tulenkin lammelle, mutta onko tämä Jänisjärvi? Vai Orijärvi toiselta puolen? Onko nuo valkoiset joutsenia. Epätietoisuutta.
Lähden kohti Kangaslampea (3.rasti) päätyen taas samannäkösille urille ja taas lammelle. Kivikko. ja lähellä iso kivi. Olen taas (ja niin olinkin) Orijärvellä. Ainoa kysymys, että olenko täällä toista vain jo kolmatta kertaa. Lopulta löydän varmasti sen Jänisjärven ja tuntuu, että tälläkin "järvellä" on käyty. Kävin siis oikeastikin molemmilla järvillä kaksi kertaa. Aikaa oli mennyt jo yli 45 minuuttia. Linnuntietä vajaa pari kilsaa. Kello piippasi jo 4 kilsaa. Yeah.
Jänisjärven ja Kangaslammen välistä metsäautotietä ei kuullu eikä näy. En saa oikein kiinni maastosta. Niin moni kohta pystyi sopimaan mihin kohtaan vain. Toivon vain tulevani joko Iso-Sydänmaanreitille tai tielle, mutta kumpaakaan ei kuullu. On vain suota tai myllättyä kangasta. Lopulta tulen metsäautotien silmukkaan! Yes, olen taas kartalla ja tästä on iisi pätkä kohti Kangaslampea. Ja tuo väli meneekin nyt aika nappiin, vaikka Kangaslammelta ei meinaa löytää 100 metrin päähän tielle. Nyt voin sanoa, että kaikki asiat yli 100 metrin päästä tieltä ovat riittävän haasteellisia.
Tielle tullessa on mennyt jo tunti 10min. Mietin missähän asti Tuomo mahtaa olla menossa. En oikeastaan epäillyt yhtään, etteikö kokenut suunnistaja menisi tätä tivolia noin kahteen tuntiin. Otan geelin ja juon vettä. Vettä on mukana litran. Vielä ei tuota asiaa tullu enempää mietittyä, mutta mukana oli (onneksi) myös toinen geeli.
Vihdoin tietä! Painan vitosen tahilla sinne saakka josta, ajattelin lähteä lähestymään kohti Laiha-Valkeista. Metsälintuparvia lehahtaa lentoon. Tuomon menosta on aikaa tai sitten Tuomo menee aivan omia reittejään (niin kuin oli mennytkin). Tie oli hyvin maaston suunnassa, joten hyödynsin sitä mahdollisimman pitkään. Minulla oli molo päästä Sikojärvelle ja siitä sitten kohti Laiha-Valkeista. Kerran tulen vielä uudelleen tielle. Minun suunnistus on aina viettänyt rajusti oikealle. Niin tänäänkin. Lopulta oransseja maalipuita. Polkua pitkin nopsaa Sikojärvelle.
Sikojärven ranta on vaikeakulkuista, eikä järven ympäri mene ainakaan hyvää polkua. Lopulta olen Sikojärven itäpuolella, valmis suuntaamaan kohti Laiha-Valkeista. Pian kaksi tuntia täynnä. Onkohan Tuomo jo maalissa. Varmaan soittaa kohta. Laiha-Valkeinen löytyy lopulta vain pienen koukun jälkeen. Alun sähläyksen jälkeen saan otteen suunnistuksesta. Samalla huomaan, että suolampien seudut ovat erittäin raskaita kulkea. Rasti leimattiin koskemalla lammen vettä. Eli liki kahlata piti, jotta veteen ylsi.
Laiha-Valkeiselta oli helppo pätkä suunnistaa Laihajärvelle. Mutta miksi ei puhelin soi. Viestejä kuitenkin piiputtaa, joten toimii. Otan 2:30h kohdalla toisen geelin ja pidän kusistopin. Mihinkäpä tässä on kiire. Ootan vain Tuomon soittoa ja kommenttia reitistä. Jatkan tietä kohti Kupusta. Lopulta tien päästä Kupuselle oleva vajaan 500 metrin suunnistuspätkäkin menee nappiin. Nyt käytän kompassia. Miksen heti alusta asti?
Sitten edessä on yli kilsan siirtyminen Kupuselta kaksosille ja sen pohjoisemalle lammelle aluksi. Tämä väli oli hirvittänyt jo etukäteen. Olin ajatellut, että parempi vetää mieluummin oikealta ohi, koska siellä olisi tuttuja asioita (mustajärvi, saarinen, i-sr2014 polku, nevanen). Suunta tuntuu kuitenkin menevän hyvin. Suo-ojien jälkeen en ihan usko kompassia ja menen vähän enempi oikealle. Myös suunnistus alkaa kääntymään oikealle.
Aikani tarpoessani alan menettään uskoa löytää yhtään mihinkään. Olen kuulevani jopa auton äänen. Sitten kuitenkin ajattelen, että kyllähän se on pakko joku merkki tulla. Enkä tarkoita nyt hirvikärpästä, joka saattoi olla jo kolmaskymmenes vaan tulipa kivikko. Pikkasen siinä piti nauraa. Oli kivikkovaihtoehdot aika etäällä toisistaan. Jotenkin luulin, että olin vasemmalla kivikossa, vaikka olin vetänyt kaiken aikaa varalta oikealle. Erikoista ajattelua. Olin oikealla kivikossa oikeasti. No, mielessä vasemmalla ja lähdin menemään vielä enemmän oikealle. Ja vielä oikealle.
Olin jossain puskassa, jossa näki välillä vain edessä olevan puun ja taas seuraavan ja SITTEN tulin tielle! Ja yllättävän äkkiä tajusin olevan Nevasen mökkitiellä. Ihan tämänpäiväisen suunnistuskartan kaakkoiskulmassa (hah,hah). Mutta olinpahan kartalla, eikä tästä olisi kaksinenkaan löytää vielä perille. Nopeasti se usko hommaan vaihtelee. Mutta miksi Tuomo ei soita? Jo 3h15min mennyt.
Lähden etsimään likellä olevaa kelkka-uraa ja olen näkevinäni hirvieläimen, jota koitan hieman säikötellä. -"Höh,höö", huudan hirvelle tai kauriille, mikä sitten onkaan. Ja mitä sitten? Kuuluu: -"Mitä?" Puhuuko hirvet? Ei, se on Tuomo! Ja kyllä pääsee nauru! Tuomo etsii toista kaksosen lampea. Kun kerron, että ollaan Suojärvellä, Tuomo ei ole uskoa asiaa todeksi. Käydään rannalla ihastelemassa ja lähdetään suunnistamaan lopun "helppoa" pätkää. Enää ei eksytä, vaikka menemme omia reittivalintoja.
Lopulta olen maalissa 5min 11 sekuntia ennen Tuomoa, jolta oli tosin jäänyt Laiha-Valkeinen käymätä, kun oli Sikojärvellä ajatellut olevansa Laiha-Valkeisella. Onneksi tämä ei ole niin vakavaa, mutta hauskat jälktarinat tulee. Matkalla tapoin ehkä 10 hirvikärpästä autossa lisää. Kotona löyty vielä 17 lisää paidoista ja repusta. Hiuksista voi löytyä vielä illan päälle. Vaan olipa hyvä ja hauska reissu. 22,5km, kesto 3:55:28,eli liki neljä tuntia liikuntaa.
Näitä pitää saada lisää! Täytyy alkaa suunnittelemaan uutta reissua! Ja puhelin kannattaa ottaa mukaan. Erämaassa lampikin voi olla haasteellinen löytää ja aina ei mene kuin tråmsössä.
Tässä samalla muistiin itselle miltä kisa tuntui kropassa ja mielessä. Kisa käytiin pe 16 - la 17 elokuuta. Juoksu alkoi perjantaina kello 9.00 ja päättyi lauantaina kello 13.41. Heti kisan jälkeisen yön nukuin hyvin.
Sunnuntai ja maanantai olivat täysiä lepopäiviä. Jo alkupäivien aikana olleet tuntemukset vahvistuivat oikeiksi. Lihakset pääsivät vähällä, joka selittyy erittäin matalalla tehotasolla. En käyttänyt sykemittausta, mutta epäilen kierrosten keskisykkeiden olleen noin 1. 120-125.. 2.110-115.. 3.105-110. Yksi syy lihasten vähäiseen kulumiseen on osaltaan varovaisuudessa. Oikeastaan aivan loppua lukuunottamatta ei mitään vauhdin/tehojen kiristystä oikein uskaltanut ottaa, jotta pääsee maaliin. Kokemattomuus sadan mailin polkukisojen maaliin pääsystä teki suorituksesta hyvin varovaisen, joka puolestaan säästi lihaksia.
Jalkojen päällä tuli kuitenkin oltua pelkästään itse kisassa liki 29 tuntia, joten nivelet ja jänteet rasittuivat, sekä vajaa kaksi vuorokautta jalkaterissä oli hieman turvotusta. Sormiturvotukset lähtivät jo kisan jälkeisenä yönä. Normalisoituminen tapahtui näin ollen nopeasti. Oikeastaan tuntemus jaloissa oli jopa parempi kuin yhden (57km) kierrosten kiertojen jälkeen, etenkin jos niissä on ollut enempi tehoja ja vauhtia. Aina yksikin kierros tuntuu hieman jänteissä ja nivelissä.
Mieli. Olo tuntui aivan alkupäivät epätodelliselta. Näinkö helposti se sitten lopulta meni. Odotin raastavampaa kokemusta. Lopulta 171km juokseminen ei sitten kovin vaikeaa ollutkaan. Sattui hyvä viikonloppu. Tietysti kuntokin on hiljalleen kehittynyt ja nyt se näköjään riitti. Myös mieli oli kaiken aikaa hyvä ja hallinnassa.
Sydän ja verenkierto ovat myös palautuneet olosuhteisiin nähden ihan hyvin, vaikka sitä hidastavasti on tullut myös onnistumista juhlittua. Parhaimmillaan syke on ollut levossa jo 37, kun se parhaillaan on 32-35 luokkaa.
Parasta tässä kaikessa on, että tunsin jo keskiviikkona reittimerkkejä kerätessäni Keijon kanssa, että jalat ovat täysin kunnossa ja terveet. Edeltävästi tiistaina vähän pyöräilin ja jopa vajaa kaksi kilsaa kävelylenkillä hölkkäsin. Kisapäiviä vuodessa on kuitenkin vain pari-kolme ja loput on sitä mistä sitä eniten tykkää - lenkkeilyä, ja mielellään sekä aamulla että illalla, jos sitä muilta arkikuvioilta ehtii.
Torstaina kävin jo pep12km reitin hölkkäämässä. Keskityin nauttimiseen ja rentoon, sekä kivaan perusjuoksuun. Tämä oli hieman kuin palkintolenkki jaloille - kiitos hyvästä yhteistyöstä. Lenkki sujuikin hyvin. Kelloon tuli 11,7km ja reilu 67 minuuttia. Todellisuudessa matka on hivenen pidempi, joten lenkin keskivauhti (@5:44) oli jopa todellisuudessa vähän parempi. Aika normaalia vauhtia minulle. Sykkeetkin oli vain vähän koholla. Osa siitä menee juhlaviikon piikkiin, joten aika lähellä ollaan normaalia kaikin puolin.
Nyt on perjantai ja aion tämän päivän ihan lepäillä. Illalla makkaran paistoa laavulla talkoolaisten kanssa. Lauantaina taas jotain kevyttä. Katsotaan. Jotain vaihtoehtojakin on mielessä. Ehkäpä jatkankin tätä tarinaa vielä ainakin lauantaina. Palataan...
Lauantai. Viikko kisasta. Kun katson taaksepäin mennyttä viikkoa, on suurimmat jäljet kisasta käsissä ja väsymyksessä. Erityisesti olkapäät ja olkavarret ovat olleet kipeät. Päivisin on tehnyt mieli torkahtaa. Nukuttua olen saanut kohtalaisesti, mutta nyt pe-la -yönä yli 9 tuntia ja olo on ollut heti paljon freesimpi. Mutta tuo ajoittain väsymys pitkin päivää kuuluu usein tällaisten pidempien ponnistusten jälkeiseen elämään. Kaikki tasottuu hiljalleen, omaa tahtia.
Hetken aprikoituani lähdin Taunon mäelle, eli ns. DanHill´lle. Otin eilen ostamani OneWay´n 125cm sauvat ja ne tuntuivatkin hyvältä. Myös käsistä lähti kivut, kun ne sai vähän liikettä. Innostuin lopulta tekemään ihan kokonaisen verttitonnin. Sauvakävelten ylös ja kevyesti hölkäten alas. Tunne oli kevyt, mutta sykedata näytti, että ois ollu liki kova tonni. Keskisyke 147. Tuntu kyllä helpolta. Kenties käsienkäyttö nosti sykettä. Tottakai vielä palautuminen on kesken, sehän on selvää, mutta hyvä kun pystyy hyvällä ololla ja tunteella vähän liikkumaan.
Huomenna on tarkoitus lähteä Iso-Sydänmaanreitin takaosan maastoon suunnistamaan. Kahdeksan minulle kokematonta lampea hakusessa. Katsotaan miten käy. Ehkä kirjoitan siitä joku päivä - ainakin jos löydän sieltä takaisin.
"Hyvää viikonloppua juoksun parissa". Kuolematon lausahdus. Mika Leppälän viimeiset sanat Super Pyssymäki Extreme Polkujuoksun (Super PEP2019) pisimmän matkan (171km) saatepuheessa. Mika Leppälä on kisan ensimmäinen finisher, maaliin päässyt osallisuja. Yli 170km suoperäisessä maastossa on paljon. Vain kolme tietää, kuinka paljon.
Kaiken nähnyt ultrapolkujuoksu tourin voittaja sanoo maaliin tullessa hymyn kare kasvoilla: -"En tule koskaan tänne". Ja jatkaa ihmettelyä reitin teknisyydestä - mies joka on kiertänyt eri maailman kolkissa monenlaiset polut.
Olen juossut noin 83 kilsaa tuolla reitillä. On vielä valoisaa - hetken. Hirvikärpänen takertuu ripsiini. Yli 170 kilometriä teknisellä polulla sisältää paljon sellaistakin, mitä ei kukaan voisi kuvitella. Hirvikärpänen lähti lopulta ripsistä, mutta voitte arvata, ei hyvällä. Ultrapolkujuoksujuoksijan kisa ei ole pelkkää pandexia.
Olen juonnut vettä ja urheilujuomaa nyt reilu 17 tuntia. Voi kokeilla, vaikka ilman rasitustakin. Voi kaivata muutakin. Kerran söin jaffa-keksejä 14 tuntia putkeen. Kuivakaapistamme ei löydy jaffakeksejä, ei ensimmäistäkään. Ultrajuoksussa täytyy sietää monenalaista.
Lähdin muistaakseni perjantai-aamuna yhdeksältä. Oli yö ja nyt taas aamu. Puhuvat lauantaista. Välillä sain kulauksen kahviakin. Munkkia olen syönyt viimeiset kilometrit. Lähestyn 131 kilometrin huoltoa, josta maaliin on vielä 40 kilometriä - melkein sen yhden maratoonin verran. Syön makkaran ja täytän pullot, paetakseni taas sydänmaan metsiin. Kapea polku on jo tuttu. Kaikki samat kivet tälläkin kertaa, jo kolmatta kertaa. Kuitenkin välillä uppoan niin syvälle omissa ajatuksissa, että pitää tosissaan miettiä missä nyt olen menossa. Liki vuorokausi valvomista alkaa näkymään. Yhä juosten.
Aamukaste ui vaatteisiin toistamiseen. Yhä on ymmärrettävä, että jokainen metsäkuoppa on riski matkan loppumiselle. Miten tämä on mahdollista, selvitä täältä maaliin - kolmesti? Vaatii vähän tuuriakin? Reisistä tukiakseni nousen viimeiseen huoltoon kunnon sateen piiskatessa tilannetta. Edessä on 17 kilometriä vastamaata ja suota, teknisen polun kuorruttamana. Silti tunnen olevani jo perillä. Olen pahoillani, jossakin kohtaa sitä vain tietää, mutta aina voi kaikkea sattua. Olkapää voi lähteä pois paikoiltaan tai muuta kivaa.
Sumein silmin katkaisen maaliviivan reilun 28 tunnin taivalluksen jälkeen. En malta olla lainaamatta Teemu Selännettä: -"ihminen ei ole niin hyvä kuin hänestä puhutaan tai kirjoitetaan, eikä niin huono - totuus on aina jossain siellä välillä". Olihan se viikonloppu. Kolme kierrosta Iso-Sydänmaan vaellusreittiä reiluun vuorokauteen. Parasta oli polkuheimon tuoma yhteisöllisyys. Suomen paras pitkien matkojen polkujuoksija oli viimeisten joukossa poistumassa paikalta. Samalla hän lupasi tulla myös ensi vuonna, jos ei juokseen niin ainakin "jeesaan". Nivala on merkitty.
Kun aikoinaan lapsena ihmetystä herättänyt, lähes satuhahmolta kuulostanut setä - Elias "Ellu" Vähäsöyrinki maalasi oranssilla maalilla Iso-Sydänmaanreitin oli sen mitta noin 45 kilometriä ja lähtöpaikka Vinnurvan leirikeskus. Osin maastosta kadonnutta reittiä lähdimme paikantamaan vuonna 2013. Se operaatio oli sekä haastava, että mielenkiintoinen. Ellun maalatessa reitin, oli sydänmaa ollut pitkälti koskematonta ja taiteilija oli saanut viedä reitin mökkejä ja teitä väistelemättä. Koitimme noudattaa mahdollisimman tarkasti Ellun viitoittamaa polkua, josta siellä täällä oli vielä puunkaarnoissa maalin jälkeä. Lopulta saimme reitin valmiiksi, kiertäessämme polun varrelle syntyneet mökkiasutukset. Iso-Sydänmanreitin, versio I-SR2014 mitaksi tuli noin 56 kilometriä Pyssymäeltä metsänlaidasta mitattuna, kun toukokuussa 2014 saimme reitin maalattua.
Nyt tuolla reitillä käytiin viidettä kertaa Pyssymäki Extreme Polkujuoksu (PEP) tapahtuma. Reitin ns. perhereitti-osuutta, Pyssymäen metsänlaidasta noin 10,5km, on ehostettu madaltaaksemme kynnystä luonnossa liikkumiseen. Tätä varten perustettiin syksyllä 2017 Nivalan Polku ry. Jonka nimissä nyt kisattiin perjantaina ja lauantaina Super PEP 2019 -polkutapahtuma. PEP:ssä normaaliin vaellusreittiin on liitetty edestakaisin mitattuna noin 1,4km mittainen stadionosuus, jotta osallistujilla on helpompi mennä suorituksen jälkeen syömään ja peseytymään. Näin ollen koko reitin mitaksi tulee noin 57,5km (57km) ja esim. perhereitin liki 12km.
Tapahtumassa oli myös toista kertaa Junior Puuharata, joka oli tänä vuonna enemmän toiminnallinen. Lisäksi oli nuorten 5km juoksu ja aikuisille myös 26km sarja. Sen lisäksi jo perjantaina aamu yhdeksältä starttasi Suomen pisin polkujuoksu, jossa kierrettiin koko reitti kolme kertaa, eli noin 172,5km (171km). Itse osallistuin kolmatta kertaa tuohon pisimpään juoksuun. Alla oma kokemus siitä.
YLI SATAMAILIA ISO-SYDÄNMAANREITILLÄ
Kisaviikolla meni yllättävän paljon vielä aikaa tapahtuman järjestelyissä. Ei niinkään fyysisesti, mutta päässä pyöri paljon palapelin osia tapahtumaan liittyen. Niinpä pää olikin melko jumissa torstaina. En ehtinyt juurikaan ajatella isommin omaa tulevaa suoritusta. Tosin sadan mailin kisaan olin startannut aikaisemmin neljä kertaa viimeisen kahden vuoden aikana, sekä takana on muita ultrasuorituksia, joten aasta ei tarvinnut aloittaa. Ja reittikin oli tuttu.
Perjantai-aamuna klo.7.30 kisapaikalle. Hiljalleen paikalle saapui myös muut 171km osallistujat. Paikalla oli jopa mediaa. Klo.9:00 oli startti, jota edelsi Veijo Mursun osallistujien esittely, sekä kisan ensimmäisen finisherin, Mika Leppälän puhe. Mika kehui kaunista reittiä ja toivotti hyvää viikonloppua. Hyvin sanottu, sillä tämä lenkki venyisi lauantain puolelle. Viimeinen aikaraja tulla maaliin oli lauantaina klo.21.00.
1.kierros
Mikään ei ole helpompaa ja mielyttävämpää kuin aloittaa sadan mailin polkujuoksukisa. Luonnosta nauttien ja kevyesti hölkäten, sekä säännöllisesti kävelten. Jälleen etenin siten, että kello oli 10 minuutin välein piipaamassa kävelypätkän merkiksi. Tällä kertaa huomasin pian matkaavani aivan yksin. Laskeuduin jonkinlaiseen horrostilaan, sillä en oikeastaan ajatellut mitään. Nautin vain olostani ja luonnossa olemisesta. Koitin vain varoa kaatumista, joten sen verran piti vaivautua nostelemaan jalkoja. Muutoin käyttäisin liikuntamuodostani lähinnä sanaa "etenijä". Se on sitten makuasia, meninkö hiiviskellen vai löntystellen, mutta ainakaan matkantekotyyli ei häirinnyt minun sisäistä rauhaa, joka teki olosta miellyttävän.
1.huolto. 1h53min. Jotenkin se tuli taas äkkiä. Lötköpulloja täyteen. Ilma lämpeni ja horrostilassa otin vain kolme lötköllistä (1,5L) tulevalle 23km pätkälle. Toki join huollossa varmaan 3-4dl, joten ajattelin sen riittävän. Matka jatkui, eikä ajatus terävöitynyt vaan pysyin samassa puolinukkuvassa tilassa. Maisemat ovat tuttuja, joten olin vain. Takaosan kivikoissa taas enimmäkseen kävelin ja siellä täällä otin juoksuaskelia. Juomatkin riittivät nippa-nappa, mutta kuuma oli. Sen sentään tunsin, vaikka puoliunessa olin matkalla - ikäänkuin olisin ollut vain kyydissä. Helpolta tuntui, mutta niinhän se pitääkin, kun 40km huoltoon saavuin.
2.huolto. 5h0min. Taisin syödä yhden makkaran ja joinko yhden alkoholittoman oluen. Ensimmäisestä kierroksesta ei ole juurikaan muistikuvia johtuen tuosta tosi syvästä horrostilasta. Kaikki kävi vain kuin itsestään. Viimeiselle 17km otin nyt suhteessa enemmän juomaa, sillä aurinko porotti reippaasti. Silti juoma riitti taas nippa-nappa.
1.kierros kesti 7h17min. Tunne oli erittäin kevyt, mutta kello kertoi, että olisi voinut mennä vartin pidempäänkin. Arvatenkin tuosta kierrosajastani oli seuraajat saaneet vettä myllyyn (hah,hah). Moni kyseli miten kierros meni. Valitettavasti minulla ei ollut kierroksesta mitään erityistä kerrottavaa, sillä en oikeastaan ajatellut mitään. Sen sijaan ensimmäisellä kierroksella käyttämäni paita hankasi selkään ja sitä piti ensin teipata, mutta kun teipit ei pysyny niin sitten rasvasin hiertymä kohdan. Ensimmäisen huollon otin rauhassa. Huoltoon meni 27min. Sisältäen luxus wc-käynnin sisällä.
Kenkänä Hoka One One ATR Challenger 5.
2.kierros
Toinen kierros alkoi siis ajassa 7h44min. Kierros oli nyt liki kilsan pidempi ja huolto oli siksi huolellinen, että olin edellisen vuoden väliaikaani perässä 17 minuuttia. Pienet tsemppihuudot taisin kajauttaa ilmoille lähtiessäni ja itseäni herätellen/tsempaten. Toisen kierroksen alussa "Mehtä-Make" juoksi kanssani perhereitin kääntöpaikkaan asti. Jälestäpäin tarkistin gps-seurannasta, että Pasi Koskinen tuli vain kaksi minuuttia meidän menon jälkeen Vinnurvajärvenpään pitkoksille. Lähellä oli siis kohtaaminen.
2.kierros. 1.huolto. Jälleen sama moodi kuin eka kiekalla.Menin vain hiljalleen polkua pitki kuin pään tyhjentämä metsän asukki. Vähän ehkä tylsääkin. Ja jälleen ensimmäinen huolto tuli jotenkin nopeasti. Kun kaikki sujuu, on tarinakin vähän valju? Takana 74km ja aikaa 10h5min. Olin edellisen vuoden aikaani 15 minuuttia perässä. Kierrosten välisen huollon jälkeen jalkojen käyntiin saaminen tuppas viemään aina tämän ekan 17km pätkän.
Välillä kävin tajuissani horrokseltani, jolloin huomasin aina miten helpolta eteneminen tuntui. Matkaakin oli toki edelleenkin melkoisesti jäljellä. Iltahämärä alkoi laskeutumaan, mutta vielä näki. Olin juossut noin 86 kilometriä, kun havahduin isoon ääneen. Hirvilauma? Mikä oli tuo kumea törähdys hiljalleen laskeutuvan auringon alla? Yskin itsekin, jotta mahdolliset hirvilaumat osaa väistyä. Mutta pian alkoikin kuulua myös kannustus huutoja! Kuka oli tullut Vähä-Juurikkaan asti kannustamaan? No Isoniemen Villehän se! Olipa kiva piristys.
Iso-Juurikan tiellä kaivoin otsalampun repusta. Samalla listiessäni muutaman hirvikärpäsen, joita oli kyllä ihan kiitettävästi. Matka jatkui edelleen varovaisesti edeten, sillä en halunut kaatua, sillä jokainen kaatuminen olisi mahdollinen riski jollekkin suoritusta haittaavalle tekijälle. Kaaduin koko kisassa kerran. 34km kohdalla mättäikköön.
2.kierros. 2.huolto. Takana nyt 97km ja 14h7min. Nyt olin jo edellisen vuoden aikaani 6 minuuttia edellä. Olin tullut tämän toisen kierroksen takaosan nyt 21 minuuttia edellisvuotta nopeammin. Paljon helpommalta se tuntuikin. Ensimmäisen kierroksen aika (7:17) ei harmittanut enää niin paljoa, sillä se kuulosti vähän liian kovalta, vaikka helpolta tuntuikin. Tässä vaiheessa aloin olla varma, että nyt juostaan maaliin, jos ei mitään tapaturmaa satu.
Kierroksen loppupuolella sain kuunnella kurkikonsertin ja nähdä lisää lukuisista metsälintu parvista. Syksyn ensimmäiset riekotkin näin. Oikeastaan ainoa asia mitä mietin toisen kiekan vimpalla 17km osuudella oli, että kunhan vain pystyssä pysyn niin se riittää. Ehtii sitten juosta enemmän kun taas päivän valoa tulee.
2.kierros kesti 9h26min. Takana nyt 114km ja 17h10min. Olin edellä viime vuoden aikaani 29 minuuttia. Tavoite/ajatus oli toisen kierroksen kestolle 10 tuntia. (Koko kisaan ajatus 8h-10h-12h = 30h). Oli kyllä hyvä ja sopiva kierros. Eikä edelleenkään ongelmia. Jos jotain haluaa kaivaa niin juomat alkoi tökkiä. Sen sijaan selän vahva tummelirasva kerros riitti suojaamaan selänihoa ja seuraavat paidat oli muutenkin iho ystävällisempiä. Huoltoon meni 37 minuuttia, sillä pesin jalat hiekasta ym. irtoliasta, jotta hankautuminen minimoituisi. Pesin myös hampaat pikaisesti.
Kenkinä edelleen Hoka One One ATR Challenger 5.Viimeiselle kierrokselle kuitenkin Hoka One One Speedgoat 2.
3.kierros
Päätin yhä enemmän juosta aina sen verran kuin hyvältä tuntui. Kello hälytteli edelleen 10 minuutin välein, lähinnä siksi, että juoma -ja energianotto rytmiä tulisi huolehdittua. Olo oli hyvä ja jopa innostunut. En uskonut pääseväni näin hyvässä hapessa viimeiselle kierrokselle. Jälleen väli 6-17km oli tosi hankala kierroshuollon aiheuttaman jalkojen kangistumisen vuoksi.
3.kierrokseen eka huoltoon tulin ajassa 20:53. Matkaa takana 131km. Makkaran söin silläkin tauolla ja koko kisan pelannut huoltopaikkojen huoltohenkilöiden avuliaisuus ja mukana eläminen oli huippu luokkaa. Jatkoin matkaa hyvillä mielin, sillä jotenkin uskoin, että pääsen vielä takaisin juoksuun kiinni. Ja niinhän siinä kävi. Ei se vauhti nyt enää edes hyttyisiä huimannut, saati hirvikärpäsiä, mutta olo oli taas energisempi. Jotenkin nuo huolloissa käynnit reitin varrella aina voimaannutti ja ne oli sopivan lyhkäsiä 3-5 minsan käyntejä.
Vihdoin laskeuduin kolmatta kertaa kohti Vähä-Juurikan pientä suota, joka on reitillämme merkki haasteellisen taka-osuuden päättymisestä. Samalla alkoi pieni flow-vaihe. Piti kuitenkin muistuttaa itseä, ettei passaa vielä liian jämäkkää kiriä aloittaa. Horrosvaihe oli kuitenkin poissa ja olin innostunut. Uskomaton fiilis ja kolmas kierros. Voimien jako meni käsittämättömästi aivan nappiin. Piti vain keskittyä, ettei telois ihtiänsä. Olin myös iloinen, että Pasi Koskinen oli niin ikään lähtenyt viimeiselle kierokselle ja Sami Maunonen päässyt kaksi kokonaista kierrosta ultradebyytissään. Upea suoritus, Sami!
Iso-Juurikkajärven pohjoispenkalta on noin 19km maaliin. Siitä oli reilun 2km aika sitkeä polkupätkä (ainakin pitkään juostuilla jaloilla) kisan viimeiseen, 154km huoltoon! Aikaa oli silloin mittarissa 25h28min. Yli vuorokausi takana sydänmaan koko reitillä. Tuohon kohtaan sattui kunnon vesikuuro. Latasin lötköpulloihin neljää eri juomamakua. Dexal, elektrolyyttitabulla virkistetty vesi, vesi ja citicola. Halusin pelata viimeisen 17km pätkän varman päälle. Ja makkara huollossa. Siitähän tuli ihan vakio, mitä pidemmälle kisa meni.
Lähdin huollosta edelleen hyvällä jalalla. Tunnelma oli hieno, mutta hiljalleen seestymään päin. Yläkroppakin alkoi olla aika piesty. Kokeilkaapa vaikka heilutella käsiä kevyesti vajaa 29 tuntia putkeen. Ultrajuoksussa on asioita, joita ei heti osaa ajatella siihen liittyväksi. Tuossa yksi sellainen.
15km ennen maalia täytyi tehdä pieni lahjoitus luontoon. Kisan ainoan kerran. Sitten Pesäneva viimeisen kerran tälle kertaa. Vähän siinäkin innostuin juoksua ottamaan. Lahnajärventiellä oli jo väkeä vastassa. Kiitos tässä kohtaa kaikille kannustaneille! Juoksu jatkui ja tasainen loppukiri oli käynnissä. Pystyin juoksemaan parhaillaan noin 400-500m putkeen. Se oli minun kestävyydelle hyvä sadan mailin toisella puolen.
9km ennen maalia olkapää kävi horjahduksessa pois paikoiltaan. Koskaan ei olla maalissa ennen kuin ollaan maalissa. Minulle tyypillisesti tuossa hummatuksessa taju meinasi lähtiä. Vähän aikaa siinä keräilin ja kävelin sen jälkeen ja olin iloinen, ettei käynyt pahasti.
Reilu kuusi kilometriä ennen maalia näin kaksi näkyä perätysten. Ensimmäinen näky oli velipoika oranssissa raivauskypärässään. Totuus kaunis nuori pihlaja. Toinen näky kaunis blondi vienosti kylki minuun päin. Totuus katkennut, hieman kelottunut puu, jossa puun sälöt olivat hiuksia. Selvästi aloin olla valmis jo maaliin tuloon?
Kolme kilsaa ennen maalia alkoi tulla 26km kisaajia vastaan. Se piristi. Oli mukava tsemppailla puolin ja toisin. Olo oli vähän epätodellinen. Osin senkin vuoksi, että olin valvonut jo pelkästään kisassa yli 28 tuntia. Vielä pari kilsaa maaliin. Miksi ei tunnu mitään erikoista? Näin pitkissä juoksuissa asiat ehtii käydä läpi jo matkalla. Loppukiriin sain kuitenkin itseni tsempattua. Tuntui hyvältä tulla maaliin neljän keskeytykseen päättyneen sadan mailin kisan jälkeen. Aika oli 28h41min. Sekunteja ei tässä tarvita. Hyvä kun minuutit muistaa.
Jäin reittiennätyksestä vain 1h27min. Olen otettu, että pääsin noinkin lähelle Leppälän Mikan aikaa - ja ylipäänsä maaliin. Omana maksimina pidin 30h aikaa, joten tämähän meni kuin elokuvissa, satumaisen onnelinen loppu muutoinkin varsin vaivattomalle retkihölkälle. Viimeisen kierroksen aika 10h54min oli kaiken lisäksi yli tunnin nopeampi kuin oli tavoite.
Kisan jälkeen vähän keräilin hetken ja sitten syönnin ja pesujen jälkeen fiilistelin tuttujen kanssa. Tapahtuman hauskimman letkautuksen esitti vähemmän yllättäen Jyrki Leskelä, kun kerroin siinä juttuköörissä joskus mietineeni mistä tunnen kenetkin, kun on niin paljon tuttuja, jotka moikkaa. Jyrki: "Sehän tapaa mennä niin, että kaikki tuntee apinan, mutta apina ei ketään".
Kisan jälkeen juttelimme myös hieman asiallisemmin.Eskelisen Jaakko näki, että sadalla maililla ekan ja toisen puolikkan välinen aikaero tulisi olla maksimissaan tunti. Nyt kierrosajat itselläni oli 7:17 - 9:26 - 10:54. Eka puolikas noin 12h 10min ja toinen 16h 31min. Itse näkisin, että minulta puuttuu kestävyyttä, mitä sadalla maililla tarvittaisiin, jotta pääsisi tuollaiseen, maksimissaan tunnin eroon/puolikas. En tiedä saisinko, jos väkisellä hiljentäisin alkua. Itse koen, että
kunto ei vain riitä vielä tasapainoisempaan suoritukseen, enkä tiedä
tuleeko se koskaan riittämään. Nykyinen noin 5000km vuosi juoksumäärä täytyisi nostaa johonkin 6000-7000km väliin ja ehjänäkin on hyvä olla. Epäilen, ettei tule nostettua. On muutakin elämää - ja hyvä niin. Edetään steppi-stepiltä.
Nyt on aika nauttia hetki tästä. Maalissa taisin lupailla kahden viikon juoksutaukoa. Katsotaan. Viikon ainakin lupaan.. tai ehkä vain onnittelen Pasi Koskista upeasta finisher -juoksusta! Onnittelut!
Kisasta ei jäänyt isompia jälkiä. Oikean jalan IV varpaan kynsi sai päällensä komean rakkulan. Ei muita ihorikkoja jaloissa. Maltillista jalkapöytä turvotusta. Aika tavanomaista pitkänjuoksun jäämistöä. Lihaksiin noin kevyt meno ei juurikaan ottanut. Lihasten puolesta pystyisi juoksemaan kyllä, mutta nivelet ja jänteet kaipaa lepoa eniten - ja sitä ne nyt saa. Kiitos kaikille mukana elänneille! Ja kiitos kaikille tapahtumaan osallistuneille. Olemme kaikki voittajia, myös ensi vuonna mukaan aikovat.
Kaiken oleellisen löydätTÄÄLTÄ. Kilpasarjojen tulokset TÄÄLTÄ
Kisaa odottaa aina pitkään. Silti se tulee aina hieman nopeasti lopulta eteen. Hieman kevytmielisen kuuloista, kun kerron vasta eilen vähän miettineeni, millaisia viime päivien lenkkejä voisin tehdä. No ok, viime viikon reipas lenkki mökkiviikolla oli suunnitteella, mutta muuta täsmällisempää ajatusta ei viime viikollekaan ollut. Kunhan juoksentelen ja tunnustelen jalkojeni tilaa.
Sama varusteiden kanssa. Kisa tulee lopulta nopeasti. 171km mittaisella matkalla on väliä sukilla, aluhousuilla, paidalla, housuilla, kengillä... ehkei lakilla välttämättä, kunhan tarvittaessa jokin suojaa päätä.. tai ehkä ajatuksen oisikin hyvä mennä vähän sekaisin, jotta pääsee perille?
Minulla on paljon hyviä kenkiä. Kaikki ne ovat Hokia, ne hyvät. Sain eilen Speedgoat 3:t. Tuntuvat pahuksen hyviltä, mutta aikaisempien kokemuksien mukaan viikko on liian lyhyt aika ajaa kenkää sisään. Lenkit vähenevät. Pitäisi päättää millä parilla lähden liikkeelle. ATR Challenger 5 on vahvin vaihtoehto. Torrent kilpailija. Torrentissa on etuna keveys ja 171km matkan otteen ollessa kovin löysän, ei vaimennukset ole niin isossa roolissa likimainkaan kuin juostaisiin yhtä kiekkaa. Suoperäinen maasto. Toki joitain kivikko pätkiä. Ehkä pitää tänään laittaa Torrent jalkaan ja makustella vielä. Speedgoat 2 on hyvä vaihto kenkä, samoin ATR Challenger 3. Molemmat viimeksi mainitut ovat puolta numeroa normaalia isompia ja siksi matkan edetessä, sekä jalan todennäköisesti hieman turvotessa hyviä vaihtoehtoja. Luulen, että vaihtoehdot kisakenkä trioksi on A) Challenger 5 - Speedgoat 2 - Challenger 3... B) Torrent - Challenger 5 - Speedgoat 2.. tai jokin combo noista. Katsotaan. Tämä on kirurgin tarkkaa hommaa.
Fyysisesti ei hirveitä ole voinut tehdä viime päivinä, vaikka kutina hienoisesta nousukunnosta on olemassa. Sen sijaan mentaalipuolella olen alkanut valmistautumaan matkaan. Minun ei tarvi keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen, että matka jatkuu. Aikaa on, eikä minulla ole kiirettä. Tosin en koe, että kiirettä olisi ollut aikaisemminkaan, mutta luotto omaan yhä parempaan jaksamiseen on kasvanut vuosi-vuodelta. Viime vuonna meni paremmantuntuisesti kuin edellisenä. Uskon trendin jatkuvan. Kuten 1500m juoksussa. Toiseksi viimeinen kierros on kuoleman kierros. Toinen kierros täytyy saada menemään helpommin.
En ajattele oikeastikaan mitään aikaa, vain maaliin pääsyä. Silti mentaalipuolelle tekee hyvää tietää, että esim. 30 tunnin suoritukseen riittää 10:30min/km vauhti. Kuten olen aikaisemminkin sanonut, 171km ei ole Iso-Sydänmaanreitillä matematiikkaa, mutta kaukana ei olla ideaalissa tapauksessa pyöreästi 8-10-12h toteumasta. Pyöreästi jo siksi, että 15-25min menee kierrosten välisissä huolloissa normaalisti. 10min on jo aika nopsa.
Leppälän Mika juoksi viime vuonna 7:13h + 8:43h + 10:48h. Eli hieman pyöristäen 7-9-11h. Näen rehellisesti, että meidän välinen ero onkin noin kolme tuntia, kun puhutaan kolmesta kiekasta. Aina pitää jättää tilaa myös kehitykselle, enkä todellakaan sido itseäni mihinkään aikatauluun, mutta onnistunutta suoritusta kuvaa mielestäni hyvin tuo, jos kierrosajat ei tipu juuri kahta tuntia enempää verraten edelliseen. On kyse voimien jaosta, sekä fyysisesten, että psyykkisten.
Olen mielestäni fyysisesti ja psyykkisesti valmis koitokseen. Katsotaan taas mihin se riittää. Täytyy vain toivoa, että pysyisi nämä loputkin päivät terveenä. Jalkojeni iho on historiankin takia heikoin paikkani. Oon koittanu rytmittää ihonhoitoakin. Hyväähän siitä ei saa, mutta täytyy toivoa, että iho kestäisi edes välttävästi. Välttävä on kova tavoite minun iholle näin pitkissä. Nukkuakin voisi yrittää edes jonkun yön hyvin ennen skabaa. Toki vähilläkin pärjää, jos pää toimii 4-10 asteikolla 8-10 välillä.
Osin pilvinen päivä on
kääntymässä iltaa kohden. Pilvet alkavat väistyä, sää selkenee. Ei ole satanut
aikoihin, silti voin tuntea lahkeiden kastuvat. Kesä on edennyt ehtoopuolelle.
Jaakko on nakannut oman kivensä veteen. Ehkä tuo sanonta pitää pintansa vielä
osin etenkin yölämpötilojen puolesta. Ja voitanee puhua enempi "Jaakon
päivien tietämillä" kuin tarkalleen.
Metsässä alkaa jo
otsavalo näyttää selkeästi päivän valoa paremmin. Jätänkin sen jo tällä
metsäisellä polkuosuudella päälle. Metsä on tyynen hiljainen ja omakin askel on
lähes äänetön. Soljun polun uumassa eteenpäin kasteen täyttämien varpujen
välillä kastellessa lahkeitani. Sormillakin on hiukan kylmä. Onkin vain muutama
aste lämmintä.
Juostuani aikani päivän
kääntyessä yönselkään, tulen Pesänevan laidalle. Jatkan totutusti kohti suon
toista laitaa. Yhtäkkiä hätkähdän - ja niin hätkähtää Kanahaukkakin, joka ei
ilmeisesti osannut minua odottaa. Haukka nousee vaivaismännystä lentoon, tehden
lentoon lähdettyään jonkusen ihmettelykaarroksen suon yllä ennen kuin lensi
matkoihinsa. Harvinainen hetki. Jonkun kerran olen pöllön ja pienemmän haukan
nähnyt, mutta Kanahaukka oli yllättävä että vaikuttava näky.
Juoksen vielä pari
tuntia. Lopulta painan kellon pysähdyksiin ja poistun luonnosta lämpömittarin
näyttäessä nollaa. Juoksu kulki kivasti, vaikka lenkki oli hyvin erilainen, jo
pimeyden vuoksi.
Päivät kuluvat nopeasti
ja pian huomaan muistelevani tuota edellistä istuessani laiturilla kauniina
mökkiloma päivänä. Vaimoni aina valloittava näky tekee ajatuskontrastista
satumaisen. Todellisuus hämärtyy. Hieman alempaa vedestä kuulen lasteni
pyytävän minuakin uimaan. Pian olen vedessä ja jo viiden minuutin päästä
saunassa. Kaikki tämä tajunnanvirtana, vailla mitään etukäteisajatusta. Elämä
todella taas vei, mutta todella hyvällä tavalla.
Parisen vuotta sitten
ala-asteikäinen lapsi jäi Nivalassa pappansa ajaman traktorin alle. Joitakin
päiviä sitten kuulimme Mona-Liisa Nousiaisen kuolleen vakavan sairauden
johdosta vain 36 -vuotiaana. Jossakin uskonnossa ajatellaan kuoleman olevan
Jumalan tahdon. Tuskin ilkeämmin voisi kukaan kenenkään elämän tahtovan
päättyä. Uskoa saa joka haluaa. Se on henkilökohtaista. Raaka on karman käsi,
sanon minä. Liian raaka.
Olen nähnyt monenlaisia
elämän loppuja 20-vuotisella ammattiurallani. Voin helposti nähdä olleeni itse
onnekas ollessani vielä 45 -vuotiaana ainakin tietääkseni terve. Ja voin
edelleen tehdä ja harrastaa mitä haluan. Minulla on hyvä perhe ympärilläni
tuomassa elämälleni sisältöä ja merkitystä, sekä ulottuvuutta. Onhan
perheessäni myös kaksi naista.
Yhdeksän päivän päästä
olen näihin aikoihin taas suuntaamassa kohti Pesänevaa. Tuskin siellä haukkaa
on sillä kertaa, mutta suo osaa aina jollain tavalla ottaa kulkijansa vastaan.
Innolla odotan Super PEP 2019 tapahtumaa, josta kattava AIKATAULU TÄSSÄ.
