keskiviikko 18. joulukuuta 2013

COSMOKSEN AJATUKSIA JOULUKUU 2013

                       Nuorena sitä joutuu ja vuosien kuluttua saa. Tuttua? Ainakin itse olen tuohon muutokseen törmännyt. Elämä muuttaa mittasuhteita. Aluksi on aika riisuttu minä, johon sitten vuosien mittaan kertyy erilaisia arvoja. Nuorena sitä menee aika paljon muiden mukana, trendejenkin. Nuorenakin sitä oli erilaisia letkoja joiden mukana tuli kuljettua. Myöhemmin olen huokaissut syväänkin hypätessäni jostakin letkasta pois aikanaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Se pätee elämässä myöhemminkin.

                       Elämän edetessä sitä huomaa monenlaisia asioita. Tähän Joulun aikaankin liittyy monenlaista hassua myyttiä. Hauska yhteensattuma, että olin miettinyt kirjoittavani näistä ajatuksista, kun sain yllättäen eilen soiton erään alueemme lehden toimittajalta, jonka kanssa ajauduimme tänään jutun teon yhteydessä ainakin osittain tuohon aiheeseen - myytteihin.

                      Ihmisillä on joitakin ihmeellisiä illuusioita, jotka kenties "Jouluntaika"hämärtää etäälle todellisuudesta. Oletko kuullut koskaan siitä ihmeestä, kun joku on saanut Joulupöydästä 4-5kg ylimääräistä kannettavaksi? Oisko kuitenkin asia niin, että koko Joulua edeltävän kuukauden on käsi käynyt esim. konvehtirasioilla, jalat kuljettaneet sinut pikkujouluihin yms. Oisko sittenkin mahdollista, että kuukauden enempi-ja-vähempi herkuttelu olisi tuonut kilosi. Ja kyllä, useimmiten niiden pois karistamiseen järkevällä tavalla menee saman verran, se kuukausi.

                     Kilojen pois karistamiseen liittyy ihmisillä kirosana; liikkuminen. Voisiko tuon sanan kohtaamista koittaa muuttaa? Voisiko liikkumiseen yhdistää jotain positiivista niin, että liikkuminen tulisi vähän kuin sivutuotteena. Esimerkiksi Jouluvalojen ihaileminen reippaalla kävely - tai kevyellä hölkkälenkillä - voi olla positiivista. Onko liikkumisen aina oltava vastenmielistä? Miettikää sitä oloa lenkin jälkeen! Väittäisin, että se on aina palkitseva. Paradoksaalisesti ihmiset lähtevät esimerkiksi pikkujouluihin hakemaan huonoa oloa tapahtuman jälkeiseksi tunteeksi, vaikkapa krapulan muodossa. Silti sinne on tunkua. Lenkille ei. Se on jo skitsofreenistä. Toki tunnen immeisiä, jotka nauttivat molemmista - lenkeistä ja pikkujouluista ;) Itse vain lenkeistä ja lenkistä sinapin kera.

                     Olen juossut nyt reilut viisi vuotta. Vajaat 14 000km. Viimeisen vuoden aikana lenkit ovat AIHEUTTANEET minulle positiivisen muutoksen. Ajatukset ovat puhdistuneet. Asiat eivät enää paina juurikaan. Toisin oli vielä vuosi sitten. On mukava asia, kun painaa illalla pään tyynyyn niin asiat eivät jarruta unta. Kiitos lenkkien, jotka ovat säännöllisesti toistuneena muuttaneet ajatteluani stressivapaampaan suuntaan - ja reilusti. Se ei siis tullut hetkessä, mutta tuli kuitenkin. Nytkin olen viimeisen kuukauden saanut painia raskaan asian kanssa. Juoksu ja liikkuminen on auttanut minua. Raskaskin taakka on kulkenut mukana suhteellisen kevyesti. Olen nukkunut jokaisen yön hyvin. Ihme kyllä. Oletko sinä joutunut joskus odottamaan unen saapumista, kun samalla olet huomannut painivasi jonkun asian kanssa? Ala lenkkeileen niin pääset kenties ennen pitkään eroon siitä. Kaikki murheet joihin ei itse voi vaikuttaa ovat turhia ressattavaksi. Kannattaa keskittää energia puolestaan niihin asioihin joihin voi ja SAA vaikuttaa.

                      Ultrajuoksua harrastavatkin ovat koko lailla tavallisia ihmisiä. He ovat vain päättäneet liikkua ja huomanneet sen positiiviset kerrannaisvaikutukset. Usein urheilua harrastavista luullaan liikoja. Luullaan, että he ovat jotenkin superihmisiä, joilla on aina lautasen toinen puoli salaattia, ja he nukkuvat aina +8h/vrk tai eivät tiedä mitä on jäätelö. Olen nähnyt läheltä kuinka tavallisia ovat hyvätkin urheilijat. Tässäkin kohtaa ihmisen ajatusmaailma tekee tepposen. Ajatellaan, että esimerkiksi maratonin juoksemiseen tarvii olla "urheilija". Jokainen on, jos niin haluaa. Tullaan alkutulemaan: Täytyy päättää, joutuuko vai saako.

                      Aku Kopakkala 6 päivän juoksukilpailun raportissaan kertoi seuraavaa sen neljännen päivän ajatuksista... ""-Pimeää kenttää valaisee vain rataa 40 metrin välein osoittavat tuikut. Vastaan tulee paholaiskasvoinen hahmo, joka lievästi hirnuu ohittaessaan minut. Jaaha, taas tämmöistä – pohdin. Odotan tapaavani kyseisen juoksijan uudestaan, mutta ei. Vetäydyn telttaan.
Radalta teltan ulkopuolelta kuuluu rääkyvä nauru. Kurkistan ulos. Ohi hyppelehtii paholaiskasvo. Ehkäpä on syytä torkahtaa.... Yöllä näen unta että olen ultrakisoissa. Kisat ovat kuitenkin Yhdysvalloissa. Samat juoksijat juoksevat, samalla tavalla, mutta reitti on aivan eri. Pimeys on edelleen syvä kun kömmin radalle. Rata ja juoksijoiden seura vetää sinne. Ihmettelen kenttää. Odotan unen reittiä. Pettymys. Neljäsataa metriä on sama, symmetrinen, kuin aiemminkin.""


                      Ps. Eilen aamulla harvinaisesti räntä-vesisade tuulen kanssa sai minut jäämään klo.5 aamulla sisälle aamulenkin sijaan. Aamuvuoron jälkeen illalla juoksin toki kaksi lenkkiä. Yhteensä 21,4km. Tänä aamuna oli vähän pääkipeä. Tieten sokkoseiskan viimeinen kilsa tuli puristettua rasitustasoon nähden ns. rajoille. Aamutuimaan jolkottelin 11,5km. Kerroin ystävälleni "Pumpille", että tuntuu kuin olisin välillä unessa, taivaltaessamme lenkkimme yhdeksättä kilometriä. Pumppi siihen: -"Nyt on äijjä kyllä kunnossa, kun vetää 6 minuutin kilsavauhtia nukkuessaankin"... Tänään illemmalla ois tarkoitus juosta 27km. Jonte-Konde aikoi lähteä mukaan hölkkäileen. SAAN siis taas juosta. Huomenna taidan levätä. Alkaa yövuorot. Eipä siinä. Menenkin syömään riisipuuroa sekahedelmäsopan kera. Olen siis vain tavallinen ihminen, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin.


Onni Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 18.12.2013                                     

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista! Kommentti julkaistaan, mikäli se läpäisee valvontaseulani.