Minulla oli maanantaina ohjelmassa 16km peruslenkki. Olin jo ennalta päättänyt mennä rytmillä: juoksua 9min + kävelyä 1min, sillä minulla oli ollut vain pari päivää aiemmin lähes 9h maastolenkki. Jaloilta on hyvä saada oikeissa kohdissa painetta pois.
Lenkki lähti liikkeelle yllättävän kevyellä jalalla. Pohdin jo mielessäni josko sittenkin antais palaa ilman kävelyjä. Kuitenkin suunnitelma voitti hetken hurman - olinhan tämänkin lenkin luonteen ja tarkoituksen miettinyt jo hyvissä ajoin etukäteen. Ohjelman tekeminen ei ole tuosta vain hutaisua vaan kokonaisuuden huomiointia. Toki joskus tilanteet muuttuu ja on uskallettava myös muuttaa harjoittelua - molempiin suuntiin.
Hyvän menohalun jälkeinen lenkki kopsahti loppuun. 16km meni helposti. Oli ns. hyvä kulku. Yleensä lenkin jälkeen on hyvä-olo, oli kulku ollut hyvää tai huonoa. Joten nyt olisi voinut kuvitella olon olevan erittäin antoisan. Sitä se olikin hetken, mutta sitten noin tunti lenkin jälkeen tuli erittäin poikkeuksellinen tunne. En muista ainakaan yhtä voimakasta samanlaista ajatusta kokeneeni aikaisemmin. Tuli nimittäin tunne, että jospa lopettais tämän juoksemisen tykkänään!!!
Aika radikaali tunne. Samalla muistutus, ettei mikään ole ikuista. Varmasti tulee sekin päivä, kun tunne konkretisoituu - tulee toistuvaksi, jolloin juoksu jää pois elämästä. Niinhän kävi tuon Forrest Gump -elokuvankin henkilölle. Miksi sitten tuollainen tunne tuli minulle yhtä-äkkiä, puun takaa?
Olen tullut siihen tulokseen, että se on lukuisten tämän vuoden ylipitkien suoritusten takautuvasti tulevia tunnekuoppia, jotka voivat pulpahtaa esille milloin tahansa. Siinä mielessä ei voida tietenkään puhua aivan "oudosta ajatuksesta". Silti se ei poista ajatuksen tuomaa pysähtyneisyyttä tilaan ja aikaan; mikään ei ole ikuista.
Käsittääkseni tyypillistä on myös se, että tuollaiset - pitäiskö lopettaa koko juokseminen - ajatukset tulevat pintaan usein juuri, kun harjoittelua löysätään tai ollaan löysäämässä. Vähän samalla tavalla kuin surun aika voi tulla vasta ajan päästä menetyksen jälkeen. Tällaisia tunnekuoppia olin osanut odottaakin. Ikään kuin annetaan tilaa tunteille, kun ei tarvi keskittää kaikkea tarmoa jaksamiseen harjoituksesta, harjoitukseen - vaan annetaan tilaa palautumiselle, josta ei voi tunnesektoria irrottaa erilleen. Se kuuluu osana siihen.
Nyt eletään keskiviikkoa - kaksi päivää tuon tuntemuksen jälkeen. Olo on vielä aavistuksen hämmentynyt. Hieman skitsofreenisesti minulla on ensi viikolla ohjelmassa määrämättö viikko. +200km, josta 132km pelkästään maanantai-tiistai päivinä, kahdessa päivässä. On sangen mielenkiintoista työntää nokkansa ensi viikolla tuon mätön pariin, tällaisten tunteiden jälkeen. Jollen olisi ultrajuoksija, en uskaltaisi, mutta kun olen, uskallan. Olen "syntynyt" kokemaan, juoksun kautta. En pelkää viimeistä lenkkiä ja siksi aion juosta niin pitkään kuin menee. Sitten kun ei mene niin minulla on kuitenkin vielä aika iso asia jäljellä - elämä, kuten edellisessä postauksessa kirjoitin.
Minulla on edelleen haaveita ja unelmia. Haaveista yksi on toteutumassa ensi toukokuussa. Unkarissa, 6 vuorokauden juoksukilpailussa. Hienoa. Minulla on myös uusia haaveita, jotka ovat siis vielä enempi unelmia. Eli minulla on edelleen haaveita ja unelmia ultrajuoksun parissa. Niitä tulee olemaan niin kauan kuin on halua juosta. Vielä sitä on, mutta koskaan ei tiedä milloin on se viimeinen lenkki. Olen sen tyyppinen ihminen, että juoksen vain intohimosta - ja vain tasan niin kauan kuin sitä on.
Kevyt viikko jatkuu ohjelmalla To 10km helppo rullaus, Pe 23km erittäin kevyttä, La 8,5km helppoa Pk:ta rullaten ja tekniikkaan keskittyen. Su lepo. Tällä viikolla ennen torstaita on siis ollut vain maanantaina 16km lenkki. Ensi viikolla sitten +200km.
Onni Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 10.12.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Kommentti julkaistaan, mikäli se läpäisee valvontaseulani.