OIKEASSA VAI VÄÄRÄSSÄ MAAILMASSA?

                 En syntynyt sellaiseen maailmaan johon olisin halunnut. Sitä en tiedä tarvitsiko maailma minua. Tuskinpa, mutta olenpahan täällä kuitenkin. Täällä on silti paljon hyvääkin. Se täytyy vain nähdä, ja ennen kaikkea löytää. Otsaa ei ole konstikaan kurtistaa, mutta miten saat kulmakarvat nousemaan? Yleensä melankolia imetään ja positiivinen sylkäistään. Jokainen saa valita imeekö vai sylkäiseekö. Siitepölyä ja katupölyä on ollut ilmassa – olen sylkäissyt.

                 Maailmassa on liikaa valetta. Mihin voin uskoa? Olavi Uusivirtakin laulaa: -”me ei kuolla koskaan”. Pesuvettä ja saippuaisia ankkoja luvataan. Mitä on sen jälkeen jäljellä, kun pesuvesi kaadetaan? En ole laulaja, mutta voisin laulaa Pekka Ruuskan sanoin: -”Mikä minä olen sille vastaamaan”. Jokainen miettikööt itse. On projekteja, mutta mikä täällä viedään loppuun alusta alkaen? Harmittavan harva asia. Moni taho voisi ottaa oppia paikallisista urheilutapahtumista. Siellä asiat viedään maaliin mitä parhaimmin arvosanoin.

                 Huomaan itsekin kasvaneeni jollain tapaa osaksi tätä ympäröivää maailmaa. Olen vain elänyt. Moni asia on jäänyt kesken, mutta on toisaalta tullut vietyä maaliinkin. Ainakin urheilutapahtumat. Silti olen enempi taiteilija kuin uranuurtaja, saati työmies. Raha on minulle välttämätön paha, kuten työkin. Ihmiset, lajitoverit ovat minulle keskiössä. Enkä voi kehua onnistuneeni heidänkään kanssa. Kolmatta kertaa parisuhteessa. Ehkä kolmas kerta kuitenkin toden sanoo, vaikka kaikki ei ole aina kiinni itsestäkään. Kaveritkin ovat tulleet ja menneet vähän yhteisen innostuksen mukaan. Olen ollut mitä pahimmissa määrin nykyajan tavan tallaaja.

                 Teemu Selänne on sanonut: -”et ole niin huono tai hyvä kuin sinusta kirjoitetaan”. Ja näin pienessä kaupungissa voi sanoa kuin puhutaan. "Juoksija – poika" on omalla tavalla imarteleva, joskin helppo-heikkimäinen ilmaisu minusta. Varmasti olenkin kysyttävästä riippuen, joko hupainen kylähullu tai eeppinen hahmo, jonka juoksutekoihin ei kukaan pysty - ja kaikkea tältä väliltä. Ehkä sieltä jostain väliltä totuuskin löytyy.

                 Heivasin viime vuoden lopulla tavoitteellisen juoksun. Osa on ymmärtänyt sen, kuten olen yrittänyt sen itsekin ymmärtää ja osa ei ole ymmärtänyt. Suomessa asioita on totuttu tekemään tietyllä tavalla. Vastuu sanotusta pitää ottaa, eikä suuntaa saa muuttaa, vaikka tuntee syvällä sisällään, että polku jota menee, ei ole se, joka johtaa toivotulle rastille. Olin itse lähestynyt hyvin intensiivisesti noin kaksi vuotta yli sadan mailin polku-ultria. Maali on jäänyt saavuttamatta, saati kovat tavoitteet. Olo on ollut kuin lautapelissä, jossa olet aina joutunut lähtöruutuun, vaikka kuinka olet yrittänyt.

                 Olen hakenut perspektiiviä lopettamalla pyrkimisen ja tekemällä vain sen mitä sisältäni on kummunnut. Reseptorit ovat olleet todella auki, enkä juossut sydäntalvella ehkä puoliakaan siitä mitä normaalisti. Hiihdin ja lumikenkää senkin edestä. Kuuntelin vanhoja paikallisten mestareiden urotekoja. Ei se helpolla ollut tullut ennenkään – etenkään. Matti, vielä minä kokeilen joskus sitä sinun tyhjennysharjoitusta. Siinä on jotain sellaista joka on osittain toiminut itsellänikin.

                 Starttiin on nyt 20 päivää aikaa. Olen rehellinen. Olen motivoitunut pyrkimään kaikkeen muuhun kuin retkeilyyn. Tuo vietti heräsi sisälläni menneen viikon aikana. Luulen, että osa on sitä tapaani lähestyä tapahtumia. Lähestyn aina tapahtumia suunnitelmien kautta. Jaan suoritukset osiin. Aivan, enää ei puhuta retkestä, sillä suoritustahan se on. Eihän siitä mihinkään pääse. 166 kilometriä Koillismaan korvessa on väkisinkin suorittamista retkeilyn sijaan. Kuntotasollani sitä on kuitenkin lähestyttävä jollain tavalla retkeilyajatuksin. Sitä on vähän vaikea selittää, mutta maltti on tärkein sana siinä. Uskon taas oppineeni viime vuodesta. Matka on pitkä ja vaatii paljon monenlaista rohkeutta, jotta voi päästä maaliin ajatellussa ajassa.

                 En ala kuitenkaan tässä kovinkaan tarkkaan tavoitteitani julkaisemaan. Ne pidän sisälläni, mutta ne ovat kummunneet kuin vahingossa suunnitellessani tulevaa matkaani. Minulla on ainoastaan kaksi tavoitetta: Helpoin niistä on päästä perille ja toinen on se aikatavoite. Sijoitustavoite tehdään sitten 112 kilometrin kohdalla Oulangan luontokeskuksessa paluumatkalla. Sen sijaan olen innokas ennustamaan miten kärkitaistossa saattaisi käydä. Luulen, että voitosta taistelee kaksi polkupetoa: Antti Itkonen ja Jussi Nokelainen. Veikkaan, että ”Noksu” johtaa puolimatkassa Hautajärvellä, mutta maalissa ”kädet kattoon” nostaa Antti Itkonen, alle 20 tunnin ajalla. Minä sanon vaan, että on se semmonen seppä!

                 Yleensä tässä maailmassa sitä ei kuuluisi itse sanoa (yksi protokolla, joka tyrehdyttää luonnollisen ihmisen kehittymisen, jota vastaan jo aivan oikein nuoriso purnaa), mutta sanonpa kuitenkin epäitsekkäästi: mikäli pääsen Kuusamon Karhunkierroksen 166 kilometrin matkalla maaliin, ajattelen sen olevan kirkkaasti paras suoritukseni juoksuhistoriassani koskaan. 166 kilometriä ja likimain 4000 nousumetriä Koillismaan korvessa on kaikkea muuta kuin lasten leikkiä.

OLEN OMA ITSENI

Onni Vähäaho, Nivalassa 4.5.2019