Neljä viimeistä harjoitteluviikkoa kohti NUTS KARHUNKIERROS n.83km
Eli kaksi minulle kovahkoa viikkoa ja sitten aletaan kahden viikon ajan asteittain löysätä, mutta ei kuitenkaan liikaa, jottei tuntuma katoa, joka on joskus ollut ongelma takavuosina.
Kolme viikkoa sitten juostiin lähes identtisessä säässä. Nyt oli ainoa muutos, että menomatkalle, kohti kääntöpaikkaa olisi noin 5-8m/s puhaltava vastatuuli haasteena. Minulle tämä oli 32 päivään 31 juoksupäivä. Noin 50 lenkkiä sinä aikana. Kilometreissä rapiat 500km, kun laskee tämän illan tulevan lyhyen palauttavan lenkin mukaan. Neljäs kova harjoitus kahdeksaan päivään. Kaikki muu lyhyttä palauttelulenkkiä. Olen elämäni kunnossa. Ajattelin tämänkin taittuvan komeasti ennätysvauhtia. 3:50min/km vauhtitavoite tuntui lastenleikiltä ajatuksissa. Kattiakanssa.
Kuva kääntöpaikalta 1:30h ennen testijuoksua
Olen palautumassa nuoruusaikojen tulosvietteisyyteen. Älytön lataus taas päällä koko aamupäivän. Kuin omat Olympialaiset, vaikka kyseessä vain itselleni kovassa harjoituskuormassa vedettävä 5km testijuoksu. Ei niinkään määrän vuoksi. 500km/kk ei ole minusta paljon, mutta neljä kovaa juoksua kahdeksaan päivään on.
Vihdoin verrytelemään. Tuntuu epätodelliselta. Tämä alkaa olla jo hieman kiusallista, miten pää latautuu näihin näin rajusti. Reilun kilsan kohdalla onneksi Jussi tulee vastaan ja ajatus menee pois omasta juoksusta. Verkataan normaalisti. Huomataan menomatkan aika sitkeän oloinen vastatuuli. Ajattelen sen kuitenkin haittaavan marginaalisesti, kun pukataan adrenaliini ämpäri nurin ja nostetaan käsijarru päältä.
TESTIJUOKSU
Lupa lähteä tulee. Kiihdytän normaalisti. Jalka on kunnossa, joten hiukan alle kolmosen vauhdin kiihdytys on ihan normi nosto lantion päälle. Jossain 200-300m kohdalla katon, että noin 3:20min/km on vauhti, kun juoksu on rullaus valmis. Mutta tuuli tekee juoksusta hirvimäistä menoa. Ei lähde rullaamaan. Rytmi ei vakaudu. Omasta mielestä juoksu on erittäin epäsuhtaa normaaliin verraten. Tuuli painaa jatkuvasti, enkä saa naruista kiinni. Vauhti laskee tasaisesti ja yllättävän nopeasti. Eka kilsa 3:55. Järkyttävää! Laskin, että 3:37-3:42 väliin mennään eka ja sitten loput 3:50-3:55 väliin. Tuuli syö nyt todella.
Huomaan myös a) Olen silti yksin kärjessä. b) Jaloissa ei ole puhtia, enkä saa edes sykkeitä normitasolle. Jään noin 160-162 sykkeen lukemiin vaikka yritän hirvimäistä pyristelyä. Vain risukko puuttuu. Koitan tempoa epäsuhtaa ravia, mutta en saa muuta muutosta kuin, että vauhti laskee kaiken aikaa. Tekisi mieli vetää housut kinttuun ja huutaa kohti kuusen latvaa! Vaan pakkohan sitä nyt on yrittää - tai en tiedä. Juoksen silti. Toinen kilsa 4:15min/km!!! Eilen helpolla Pk2 lenkillä paras kilsa 4:23! Mitä, mitä! Ihmettelen miksi kukaan ei mene ohi ja katso säälivästi. Tajuan tuulen ottavan muidenkin kuontaloon. Ottaa luonnolle silti. Ja harmittaa myös paljon kamujen puolesta. Tänään ei enkat pauku.
Kääntöpaikalla ajassa 10:23. Ei siitä enempää. Toivon vielä, että myötätuulen alkaessa lantio nousee ja alan rullaan keveitä 3:4x-alkuisia kilsoja. Mutta mitä? Onko kello paussilla, kun tuntuu jämähtäneen 4:06min/km keskivauhtiin? Kolmas kilsa kilahtaa aikaan 4:12min/km. Minun huumori ämpäri läikkyy yli ja höllään. Muutama löysä askel ja sivuun. Pian Jussi painaa ohi. Hetken löysien askelten jälkeen alan juokseen helppoa reipasta maratonsykkeillä. No, tässä testissä ei ole päästykään kuin 5 pykälää marasykkeiden yläpuolelle. Lasken tämän olevan kuitenkin enempi harjoituskuormaa kuin ylikuntoa. Ei vaan jaksa ja päässä kiehuu.
Neljäs kilsa löysäilystä huolimatta kuitenkin 4:13. Se on ihan ok nyt juostuilla marasykkeillä vailla mitään yritystä juosta lujaa. Jussi on noin paalunvälin edellä. Eikä liiemmin jaloissa kuin päässäkään ole jäljellä minkäänlaista innostusta kiinniottamisen yrittämisestä, edes jäynä mielessä. Tyydyn laskettelemaan. Pienen siiman antaminen ja laskeutuminen mukavuusalueelle huuhtoo isointa taapertamisen tunnetta. Viimeinen kilsa tasan neljään minsaan. Loppuaika 20:47min.
Juoksun jälkeen oli tunne niin ku ois käynyt navetan takana pieksettävänä. Henkisesti. Tulosorientaatio on tätä nykyä sitä luokkaa, etten osaa tätä itelleni lässyttää kermaiseksi vappuleivokseksi. Silmistäni varmaan näki kovan vit... Lasse tarjosi loppuverkan lopussa varmasti totuuden sanat: "-Onneksi ei ollut tämän vakavemmasta asiasta kyse". Näinhän se on, mutta minkä sille päällensä voi.
Lähdin hakemaan ihan selkeästi 19:30min alitusta, jopa tuollaista 19:10-19:15 aikaa, ja uskon tuohon pystyväni, kun olen sopivassa tilassa. Nyt minun kuitenkin täytyy ottaa kuuma lakki pois päästä ja lähteä matalatehoisille päiville. Nyt on kovia tarjottu ja keho laittoi sen portin nyt hetkeksi kiinni. Näin sen kuuluukin mennä. Täytyy uskaltaa katsoa, mutta täytyy osata myös reagoida. Tästä on hyvä jatkaa. Kyllä se lakki siitä jäähtyy.
TULOKSET: 5KM VAPPUTESTIJUOKSUT, Nivala 30.4.2017
(Kova myrskytuuli ja mäkinen reitti. #huumori)
NAISET:
1. Virve Närhi 23:43 (4:45min/km)
MIEHET:
1. Jussi Mökkönen 20:23(4:05min/km) 2. Onni Vähäaho 20:47(4:09min/km) 3. Lasse Ylimäki 22:18(4:28min/km) 4. Teemu Korpela 28:12(5:38min/km)
Iso kiitos ajanottajille ja kannustavalle yleisölle!
Haapavedestä tulee kaupunki. Martina Hingis voittaa Wimbledonin naisten kaksinpelin vain 15-vuotiaana. Ollaan vuodessa 1996. Etsin itseäni. "Keihäänheitto-ura" loppui vammoihin kyllästyneenä ja vastakkaiseen sukupuoleen innostuneena. Sain lapsen. Pojan. Tosin silloinen puoliso hoiti synnytyksen.
Lykkäsin ylpeänä isänä kotopuoleen vaunuilla poikaani. Oli äitienpäivä. Söin riskisti kakkua. Tuli ähky, ja tunne, että nyt pitää liikkua ja roisosti. Soitin lankapuhelimella kaverille. Reilun kahden tunnin kuluttua juostiin mäkivetoja Nivalan kuulussa Eemelinmäessä. Juostiin niin, että veri maistui suussa. Aie meni nappiin. Tuli myös kipinä. Seuraavat kolme vuotta tuli nosteltua puntteja kovaa - kilpailuissa että muuten vaan.
Vuonna 99 meni polvi siihen kuntoon, että lääkäri kielsi painojen nostot. Toinen vaihtoehto olisi leikkaus. Otin kolmannen vaihtoehdon. Kävin vielä yhdet kisat paskalla jalalla ja lopetin sitten. Tempaus 105kg ja Työntö 130kg. Sarja alle 94kg. Muistaakseni.
Urheilu loppui kuin seinään. Aloin ostamaan isompia vaatteita, sillä aina muutama kuukausi takaperin ostetut olivat kuin painiasuja. Liian tiukkoja. Elämästä taisi kadota hieman juju. Poikakin sairastui autismiin. Samaisena vuonna 99. Kolmen vuoden ikäisenä. Seuraavana vuonna kuoli isä. Minun mestari. 2001 sekava vaihe jatkui ja tuli myös ero silloisesta avopuolisosta.
2001 alkoi myös uusi, hyvin kostea suhde. Neljä vuotta kestänyt rilluttelu loppui päätökseeni etsiä uutta polkua. Asuin vuoden päivät yksin. Edelleen meno oli vähintäänkin sekavaa. Milloin löysin itseni ammeesta Tampereelta tai Oululaisen leipurin omasta huushollista tai itseni päiväkahveilta vaskikellosta. Oveni kävi tasatahtiin naapurin tätin sukan kutimien kanssa. Ehkä pitää olla jossain vaiheessa sekavaa päästäkseen tasapainoon?
Vihdoin viimein. HARD ROCK HALLELUJAA!!! Euroviisulähetys baarissa. Silmät syvällä vaaleaverikön silmissä. Siitä alkoi uusi elämä. Osin tietämättä. Vääjämätön matka parempaan. Kestävempään. Oltiin toukokuussa 2006.
Kiinalaisen kalenterin mukaan vuosi 2007 oli sian vuosi. Niinpä-niin. Palatessani Oulaskankaan laitokselta 7.5.2007, toisen lapseni synnytyksestä kotiin vaaka näytti 107kiloa. Tuoreena tyttölapsen isänä katsoin häpeissäni hääkuvaa. Siinä painoin pari kuukautta aikaisemmin varmaan "vain" 105kg. Elämä oli muutoin loksahtanut raiteilleen, mutta täytin kaikki huoneet joihin menin. Halusin sinne mahtuvan muitakin.
Puin 18.5.2007 tuulihousut ja kuoritakin päälle. Kaiken kruunasi kalastajan lakki, joka on yhä tallessa. Kävelin varmaan noin 17km kaatosateessa. Olin loppuillan krampissa. Muutamaan päivään kävely oli vaikeaa. Kokeilin juostakkin joillakin lenkeillä. 1½ paalunväliä oli maksimi. Myöhemmin, vuoden 2008 elokuussa, juoksin ensimmäiset lenkkini. Kuukauden saldo 35,8km!
Tuosta on kulunut tämän vuoden elokuussa yhdeksän vuotta. Neljänä ensimmäisenä vuonna juoksin vain reilut 5100km. Viidentenä vuonna, vuonna 2012 juoksin lähes 4000km. Vuodesta 2013 lähtien olen juossut vähintään 4500km/vuosi. Sillä tiellä ollaan edelleen.
Juuri tällä hetkellä puuttuu enää 55km 30 000km kokonaissaldosta. Jälleen kerran, se on juuri sen verran, riippuen keltä kysytään. Oma näkemys: Hyvä alku. Hyvä tie. Tästä on hyvä jatkaa. Tuntuu hyvälle, vaikka juuri nyt lihaksia särkee. Treeni on ollut kovaa. Tavoitteet ovat kovia. Minun pään sisällä. Tuon vain murto-osan tavoitteistani julki. Sisällä on paljon paloa, joka ei näy muille. Käytän sitä sopiva tilaisuuden tullen, kun jalka kohtaa maan. Muutama terävä askel sopivassa paikassa laittaa hyvänolontunteen entsyymit liikkeelle.
Tärkeintä on liikkua omien tavoitteiden ja sisäisen palon mukaan. Silloin jälki on omannäköistä. Nautitaan ja pidetään huolta toisistamme!
Minusta on tuntunut jo tovin, että olen kuin elokuvissa. Ensin oli draamaa paleltuman johdosta tammi-helmikuussa viisi viikkoa. Nyt on puolestaan kahdeksan viikkoa sujuneet hämmästyttävän vakaasti. Kunto on noussut kaiken aikaa ilman katkeamia - ilman ongelmia.. No, yksi reilun viikon kestänyt flunssa-oireinen aika oli, mutta senkään vuoksi ei tarvinnut pitää kuin yksi lepopäivä ja reagoida hieman harjoitusohjeman suhteen.
Kahdeksan iloista viikkoa, terveyden juhlaa, ovat tuottaneet kohtuulliset 857km. Se on vähän, ja se on paljon. Riippuu numeroiden katsojasta, arvioijasta. Yhtä kaikki luulen, että tässä tilanteessa määrä on ollut järkevä, eli kehittävä. Menneellä viikolla tuli 134km, joka on ollut isoin paleltuman jälkeen. Viikko oli myös kova. Toissapäivänä 30sek mäkivetoja 10kipaletta. Otti aika makiasti kapuloihin. Eilisissä 3km vedoissa edellisen päivän rasitus tuntui kai eniten maitohappojäämistönä, eikä askel ollut ihan loppuun asti letkeimmillään.
Olen seurannut edistymistäni vertailemalla mm. kuukauden takaisiin lenkkeihin. On ollut mieltä kohentavaa. Alla pitkien 3km vetojen vertailu:
Ei kai tässä voi kuin hymyillä. Samalla jatkuva kehitys antaa suunnatonta rauhaa tekemiseen. Lenkkeillä ei tarvi todistella kuntoa itselleen vaan tiedossa oleva suunta pitää kulloisenkin lenkin omassa tarkoituksessaan.
4 viikkoa ja 5 päivää Karhunkierrokselle. 80km kisamatka (gps mitattu tiukka mitta 82,6km). Nousumetrejä 1890m. Alle 11h. Kyllä, sitä lähdetään juoksemaan ja siihen nyt vahvasti uskotaan.
30.4. eli tämän viikon sunnuntaina on 5km testijuoksu. Unelma alle 19:30min ajasta elää. Silti en tiedä, juoksenko Pidisjärven ympärijuoksussa puolimaratonia. Jos tuulee etelän kantilta ja tuntuu, että 1:30 alle menee saletisti ja jopa helposti niin harkitsen. Silti minua enempi järki ohjaisi tekemään Iso-Sydänmaan reitillä pitkää karhunkierroskisamaisilla tehoilla olevaa reipasta lenkkiä. n.30km siten, että ensin Pyssymäen koko pururata ja siihen etuelenkki päälle. Pyssymäen parkkipaikalta tehtynä tuo lienee lähelle 30km, ehkä 29,5km. Tuo polkulenkki olisi kehittävempi, kun taas puolimaraton saattaa hieman purkaa voima-arvoja ainakin hetkellisesti. Toisaalta 1:2x-alkuinen aika olisi hieno. Katsotaan. Nousukunnossa on kiva speguleerata :)
-"Sekin huippu siellä lähtöpaikalla olikin ihan tavallisen ja mukavan oloinen. Jaksoi vastata kiinnostuneiden kysymyksiin ja oli kohtelias"
Päämme on melkoinen mysteeri. Mitä ajattelemme? Miksei huiput tai tähdet voisi olla käytökseltään tavallisia tai jopa tavallista kohteliampia? Miksi meidän pää antaa usein sangen ihmeellisen kuvan ympäristöstämme?
On itsestään selvää, että huipulle päästään mitä oletettavimmin juuri siksi, että ollaan tasapainoisia ja hyväkäytöksisiä - ympäristöä, toisia lähimmäisiä arvostaen.
- "En kehdannut mennä sinne, kun siellä oli niitä kovia urheilijoita".
Kukaan ei ole kova tai hyvä ilman mahdollisuutta olla ihan vain yksi meistä. Kukaan ei kaipaa erilaisuutta vaan voima tulee ihan tavallisesta elämästä. Siitä, että hedelmäkorissa on täytettä ja lämpöä suihkutiloissa.
- "Hävetti mennä näillä huonoilla kengillä, kun melkein kaikilla oli jotkut hienot ja kalliit kengät.
Kenkä joka sopii jalkaan ja tuntuu jalkaterän ympärillä sopivalta on parasta mitä voi saada. Silloin ei kysytä merkkiä, hintaa tai kenkän ulkonäköä. Lopulta kaikki haluaisivat juuri sellaiset kengät.
Ihmisen pää on uskomattoman kehittämään illuusiota, jossa kaalen kantajalla itsellään on suuri vaara jäädä mitättömäksi täysin syyttä. Yksi hyvä keino on käydä arjen esteitä mielessä ja ajatella vaikkapa tämän kirjoituksen pohjalta, mikä on lopulta todellista - ja mikä kutoutunut turha luulo, jolla ei ole lopulta jalkoja eikä käsiä.
Olen nähnyt kuinka alkoholisti ei uskalla katsoa lajitoveria silmiin tai ylittää katua. Yhtä lailla usein tulee vastaan ihmisiä, jotka haluaisivat selvästi tervehtiä, mutta siitä tulee jonkinlainen nyökkäyksen, muminan ja horjahduksen välimuoto. Olen nähnyt myös toisen ääripään. Nainen nousee pöydästä isosti pieraisten ja samalla leivänmuruset toiseen käteen kouraisten. -"Joo, semmostahan se on". Yhtä laillaa varjo venyy ja ikää karttuu. Jokainen etsikööt omat polkunsa, mutta toivoisin, ettei kenenkään tarvisi kärsiä esteistä. Elämä, kun on lopulta turhan lyhyt, jotta sinulla olisi aikaa katsoa koko ajan punaista liikennevaloa.
Ultrajuoksu opettaa lukemaan ihmisiä - jos kohta tarkkailemaan etenkin omaa mielenhallintaa - ratkaisuja eri tilanteissa. Olen valmistautumassa kolmeen isoon polkujuoksukisaan. Harjoitukset ovat menneet siksi hyvin, että annan sen asian edetä hyville kiskoille asettunutta menoaan ilman isompaa huolta siitä. Samalla, kun harjoittelu sujuu kuin itsestään, olen alkanut valmistautumaan henkisesti tuleviin koitoksiin. Löysin viime vuonna hyviä tiloja kisoissa ja onnistuin yli odotusten. Lähden jatkamaan löytämääni mielentilapolkua eteenpäin. Pitkät polkujuoksukisat, ja siinä onnistumiset ratkaistaan usein viime kädessä juuri henkisellä puolella. Nyt tunnen olevani siinä vahvistunut melkoisesti. Pieni velmuilu raskailla paikoilla tuo itselle voimia ja henkistä yliotetta tilanteista.
Mieleenpainuvin oli viime syksynä Kolilla Vaarojen maratonin loppupuolella ollut loputtoman pitkä Mäkrän nousu. Kaikki tasoiseni nousivat sitä mielestäni jopa ylidramatisoiden. Olihan se raskas, mutta onko sitä pakko mennä mahdollisimman raskaannäköisesti? Hiivin hiljalleen aina seuraavan taakse ja otin kymmenkunta terävää askelparia ja kävelin sitten niin kuin ei olisi väsyttänyt yhtään, vaikka olin varmasti vähintään yhtä poikki kuin kanssakilpailijat. Pääni sisällä oli kuitenkin hauskaa - ja kun on hauskaa niin kipu että väsymys hieman pakkaavat unohtumaan. Ja loppuuhan se mäkikin joskus, jopa Mäkrän mäki.
Vajaan kuuden viikon päästä on ensimmäinen kauden kolmesta isosta kisastani. Karhunkierros 80km. Todellisuudessa se on rapiat 82km. Ehkä joku 82,5km. Kävin viime elokuussa reitin läpi. Minulla on jo varsin selvä kuva miten juoksen tuon kisan. Juoma -ja energianottoon ja repun sisältöön on jo varsin tarkka kuva. Parilla reippaalla pitää vielä tuota asiaa myös hieman hioa ja testiä. On tärkeää, että kaikki olennainen on mukana ja mm. nestettä riittävästi, muttei liikaakaan. 82km on kuitenkin selkeästi juoksukilpailu. Siellä pitää jalan liikahtaa.
Kuntokin on noussut mukavasti ja pääsen kenties taas myös velmuilemaan jossain kohtaa. Todennäköisesti juurikin viimeisillä vaaroilla. Siihen astihan kaikki on kuin aika-ajoa. Uskon myös olevani siksi kohtalaisessa vauhtivalmiudessa, että pysyn jyvällä miten paljon alussa karkaa etupuolelleni sakkia. Onhan se sitten mukava alkaa jossain vaiheessa laskemaan, että ahaa... 15..14...13...12.. jne. Kuten huomaatte - olen alkanut uskomaan uudestaan 11h alitukseen ja reiluun 2h parannukseen Nivalan entiseen ennätykseen :)
Elokuussa on sitten pikamatka. PEP2017 57km. Syksyllä sitten tarvitaan koko työkalupakki. PUF2017 tulee olemaan nautittava mielen koe. Odotan sitä todella innolla. Aika paljon on tullut jo sitäkin käytyä päässä läpi. Harjoitutan siis nykyään paljon myös henkistä puolta kisakauden kynnyksellä. Haluan pitää omat esteet tiedossa ja esillä. En halua vaiettuja esteitä. Uskon kolmeen kierrokseen syksyllä alle 36 tunnissa. Se tulisi kenties olemaan kovin saavutukseni tähän mennessä.
Joillekin liikunta voi olla este, vaikka ei olisikaan liikuntarajoitteinen. Sitä estettä ei näy, sillä he ovat estyneitä - syystä tai toisesta. Este on estyneen pään sisällä. Se on hyvin konkreettinen. Toisille se voi olla jopa ahdistava. Toiset taas ovat jo vaipuneet sille puolen esteisyyttä, että ovat jo luovuttaneet ajatuksen liikkumisesta.
Liikkuminen voi muodostua esteeksi, jos ei kehtaa liikkua. Syystä jos toisesta. Jotkut häpeävät kuntooan, toiset ulkonäköä tai vaatetusta. Syyt ovat usein juurikin häpeä keskeisiä, ja estyneen itsensä sisällä. Jotkut eivät kehtaa/uskalla edes puhua siitä, toiset sentään purkavat pelkojaan ystäville. Nämä ihmiset tarvitsevat rohkaisua! Sillä tästä vaietusta esteestä kärsivät yllättävän monet - vaietusti. Asia on monille tabu. Siksi päätin kirjoittaa siitä, rohkaista liikunta-intoisia ihmisiä ponnistamaan tämänkin kiven yli.
Oman liikunta-esteen yli päässeet huomaavat lähes poikkeuksetta, että pelko/häpeä olikin ollut turhaa. Ja niinhän se totta vie onkin. Olemme kaikki lajitovereita, päämäärä yhteinen. Meidän kuuluisi liikkua ja nauttia elämästä esteettä. Jokaisen joka pystyy liikkuun, pitäisi pystyä että kehdata liikkua. Rohkaistukaa! Ainakin itse kohtalaisen usein ulkoilevana tulen hyvälle mielelle, kun näen jonkun uuden kasvon liikkumassa. Ilo on aina yhteistä. Liikkumisesta tuleva hyvänolon tunne ja ilo on väistämätön. Sille raitille päässeiden puolesta ollaan kaikki iloisia. Ikään, kuntoon ja ulkonäköön katsomatta. Jokainen liikkuja on voittaja - ennen kaikkea oman elämänsä voittaja.
Otan vielä tähän loppuun yhden esimerkin urheilupiireistä. Olimme kerran erään maratonin lähtöviivalla. Lähes poikkeuksetta kaikilla oli urheilukaupoista ostettuja merkkikuteita yllä. Puheensorinan tavoitteista katkaisi, kun lähtöviivalle asteli hoikkarakenteinen mies, hyvin vanhoissa, kuluneissa urheilukamppeissa. Juoksukengät oli hyvin käytetyn näköiset. Mitä tuumasimme? Tuossapa taisi tulla voittaja, sillä juoksukamppeet on tehty liikkumista varten ja tuo mies on todella liikkunut. -"Nuo ovat yleensä kovimpia juokseen". Mies oli monen sisällä samantien idoli. Ja elävä esimerkki siitä, että mitä vanhemmat vaatteet ja kengät sen parempi. Liikkumiseen ei tarvi bling-blingiä.
Meillä Nivalassa on paljon upeita harrastusmahdollisuuksia, sekä teitä,
polkuja että tapahtumia päästä nauttimaan liikkumisen tuomasta hyvästä
olosta. Nyt auringon alettua paistamaan yhä kirkkaammin, lähdetään liikkeille koloistamme kohti kesää. Raitilla nähdään!
Monenlaista kipua on tullut elämän aikana kohdattua. Edellisen isomman episodin - paleltuman - aikana/jälkeen sain kuulla monilta arviota liian kovasta kipukynnyksestä. Nyt jouduin kuitenkin kohtaamaan kivun, joka vei minut sellaisiin panoksiin, jossa oltiin jo hengenvaarallisilla vesillä.
Kerrataan. Lauantai-aamuna tuntui hieman ennen aamukahvia kurkussa - samoin sunnuntaina. Mitään muuta tuntemusta ei ollut kumpanakaan koko päivänä. Maanantaina tein pitkän 4h lenkin metsäpolulla vesisateessa. Edelleen jees-olo. Ma-iltana alkoi kuitenkin kevyt niiskutus, mutta ei mitään flunssan tunnnetta. Tiistai ja keskiviikko meni kevyessä flunssassa. Muutama turrautus/päivä. Olo jees. Keskiviikko-iltana olo meni hieman flunssaisemmaksi ja otin burana 800mg.
Torstaina oli aamuvuoro. Olo oli aivan kauhea. Jotenkin selvisin siitä. Kaksi Burana 800mg. Edellisiltana alkanut hammaskaluston kolotus voimistui melkoisesti. Koitin käydä limaa irrottamassa 5km erittäin kevyellä lenkillä. Olo oli illalla jotain aivan kauheaa - ja tämä oli lopulta vain alkusoittoa.
Eilinen perjantai oli sellainen show ja rumba, ettei pahemmasta väliä. Hammasluustossa oikealla puolen oli sellainen jomotus, ettei pahemmasta väliä. Mikä pahinta, särkylääkkeistä ei tahtonut enää olla apua - jos olikin - niin apu oli lyhyt, hetkellinen. Koitin käydä aamupäivällä ottamassa apua 8km kevyestä ulkoilusta. Lopulta jouduin jäämään töistä pois. Ja pian huomasin, että joudun taistelemaan kovempien päätösten kanssa. Kipu ei nimittäin alkanut talttuun millään. Olin jo alku-illasta MONEN lääkkeen kanssa pharmalogisen katon äärellä. Siis sen katon, jota ei vain saisi yksinkertaisesti ylittää - sen viimeisen katon. Mutta kipu ei loppunut.
Ensimmäistä kertaa jouduin tilanteeseen, että olin niin kipeä, etten voinut kuin karjua tai purra huulta tai peittoa. Tein kovan päätöksen. Otin yli kattojen vielä yhden erittäin kovan kombinaation. Tein ratkaisun, jossa enemmin kuolen kuin kärsin kuolemalta tuntuvaa kipua. Tässä vaiheessa mietin: tältäkö tuntuu kipupotilaista, jotka tekevät kuolemaa. Päätös oli erittäin tuomittava, mutta samalla myös erittäin henkilökohtainen. Luotin, että jään kuitenkin vielä tälle puolelle. Huolestuttavinta oli, että kello oli vasta puoli 8 illalla.
Olimme jo neuvottomia. Meitä kaikkia pelotti tämä tilanne. Menimme päivystykseen. Tyly, mutta toisaalta ymmärrettävä tuomio, oli se, etten saisi ottaa enää yhtään lääkettä ennen aamua. Olin mennyt niin pahasti kaikkien suositusten yli. Minulla oli edellisenä iltapäivänä saatu hammaspäivystysaika tälle aamua klo.9:ksi. Hirvitti kohdata yö. Mietin kovasti mitä teen, jos kivut alkavat taas uudestaan...
Aamuyöstä aloin niistään nenän kautta veristä limaa. Samalla minulle selvisi, että kyse oli sittenkin ollut piilevästä poskiontelotulehduksesta. Sillä kipu oli yön aikana loistanut poissa-olollaan. Toisaalta olin myös erittäin lääkitty. Aamulla klo.6 alkoi lievää kipua tuntua. Otin yhden ison buranan, jotta selviäisin hammaspäivystykseen. Kipua ei enää tullut. Ja matkustin tutun taksimiehen kyydissä Kokkolaan, jossa lähin hammaspäivystys oli.
Tuomio ja diagnoosi oli erittäin lohduttava: Ei reikiä! Oikealla ylhäällä toiseksi viimeisessä hampaassa oli poikkeuksellisen syvästi paikkaa, koska siinä on syvä reikä, jonka pohja koskettaa hermojen päitä. Muistan nyt, kun tuota hammasta paikattiin. Hammaslääkäri näytti nyt kuvista, että hermot olivat poskionteloon päin ja lima siellä oli ilmeisesti painanut hermoja ja tehnyt hermokivun. Huojentavaa oli, ettei ollut reikiä. Samalla tuli siis selvitettyä, ettei oikealla puolen ole reikiä. Se on hyvä tieto kesän ultria varten :) Mutta pääasia on, että verensekaisen liman alettua tulla pois, on olo alkanut silmissä koheta ja vointi virkistyä. Jäätiin vielä tälle puolen nitkuttaan.
JUHLISTIN ASIAA - niin - kuinkas muuten kuin käymällä 17.peräkkäisenä päivänä lenkillä. Vaivihkaa on tullut juostua joka päivä vähintään kerran. Tämä on vain niin mukavaa - ja kun pääasiassa tätä kevyttä nautiskeluhölkkää tekee niin mikäpäs siinä. Tänään juoksin eka kertaa I-SR2014 kesäperhereitin. Oli siellä vähän uutta lunta satanut baanoille, mutta pohjaltaan kovaa polkua. Askel oli tosi pirteä raskaankin vuorokauden jälkeen, eikä perhereitillä mennyt kuin 58:36min!!! Sellaista helppoa tasavauhtista kevyttä. Keskisyke 136. Vertailun vuoksi viime syksynä lokakuussa meni 58:46 155 keskisykkeellä. Kyllähän tässä selvästi ollaan menossa hyviä polkuja kohti kesää :=))
Nyt pari päivää edelleen kevyesti. Tiistainakin vielä maltilla ja keskiviikkona sitten mäkivetoja. Siitä kohti loppukevään haasteita.
Tuli tällainen aihe mieleen. Käsitys kilpailevastakin juoksufriikistä heittelee yllättävän paljon. Käsityksen puolesta soudellaan laidasta laitaan leveää jokea. Miksi juoksen niin älyttömän paljon tavallisen kaduntallaajan näkövinkkelistä on ja ei ole selvää. Ehkä lukijoita kiinnostaa tietää totuus, miksi juoksen tavallisen kaduntallaajan näkövinkkelistä niin paljon kuin juoksen. Osa totuuksista voi tuntua kliseiltä, mutta ne ovat kohdallani täyttä totta. Nimittäin suurin lähtökohta yli 600h vuosiharjoitteluun on rehellisyys itseään kohtaan. Silloin ei ilmoille lipsahda kuin korkeintaan sarkasmia, mutta muuten pysytään totuuksissa.
MIKSI
* Juokseminen tuo paremman olon ja jaksan päivästä toiseen paljon, paljon paremmin kuin silloin, kun en vielä juossut.
* Juokseminen vähentää stressiä ja lisää stressin sietokykyä.
* Juokseminen vahvistaa fyysisen kunnon lisäksi myös erittäin paljon henkistä jaksamista.
* Jokaisen lenkin jälkeen minulla on parempi olo kuin ennen lenkkiä ja hymyilen enemmän.
* Juoksemalla olen voinut selvittää omia rajoja eri juoksumatkoilla ja juoksuhaasteissa.
* Kun juoksen paljon, ei minun tarvitsisi miettiä mitä minä syön, mutta usein lähestyvät kilpailulliset tavoitteet laittavat tarkkailemaan painoani.
* Olen oppinut syömään terveellisemmin.
* Olen saanut paljon uusia upeita ystäviä ja tuttuja.
* Harrastaessani juoksua olen keskimäärin mielestäni parempi aviomies ja isä.
* Olen oppinut juoksupiireissä ollessani paljon uusia asioita.
* Juoksu on tuonut myös älyttömän määrän hauskoja sattumuksia ja naurua.
* Juoksen kokemukset edellä. Esim. yhden vuoden aikana ei olisi järkevää kuin juosta yksi pidempi ultrajuoksukisa, mutta useimmat haluavat juuri "kokemus edellä" ajattelun takia kokea enemmän, vaikka sitten vähän tulosten kustannuksella. Ja ultrajuoksussa parhaat tulokset tulevat herkästi vasta toisella maapallon kiertomatkalla, (yksi matka n.40 000km), tai myöhemmin, joten matkalla on aikaa nauttia :=)
MIKSI EI
* En juokse laihtuakseni tai näyttääkseni hyvältä. Painonhallinnan ainoat syyt ovat tuloksiin tähtääviä, ei ulkoisia. Toisaalta en mielestäni paina liian vähää nykyisellään, vaikken juoksisikaan.
* En juokse voittaakseni jonkun toisen vaan saavuttaakseni omia päämääriä ja parantaakseni omia aikaisempia ennätyksiä ja suorituksia.
* En juokse ollakseni esillä, mutta haluan olla esillä ajoittain sen vuoksi, että voisin saada jonkun innostumaan liikkumisesta. Mikäli voin tehdä sen esimerkilläni, on esillä olo ollut hyödyllistä, mutta lehtien palstoilla patsastelu ei kuulu päämääriini.
* Juokseminen ei ole minulle pakkomielle. Lopetan juoksemisen heti, kun se ei ole hauskaa. Näin ei tietenkään voi tehdä äärisuorituksissa, sillä muuten ei koskaan pääsisi maaliin.
Asioita jäi ylhäältä varmaan poiskin. Jos sinulla arvon lukija tulee jokin kysymys tähän liittyen niin laitappa kyssäri tuohon blogin kommenttikenttään niin vastaan mielelläni. Korostan, että ylläolevat asiat ovat vain minun kokemiani ja mielipiteitä.
KUUKAUDEN TÄRPPI - VERTIKAALITONNI
Väittäisin, että käyttämäni vertikaalitonni matolla (14km +1000nousumetriä) on ollut suurin yksittäinen tekijä minun viime aikaisessa kehityksessäni. Se tehdään matolla kilsa-kilsalta seuraavasti: Nousumetrit kilometrittain: 1)0m.. 2)50m.. 3)100m.. 4)100m.. 5)150m.. 6)100m.. 7)100m.. 8)50m.. 9)0m.. 10)50m.. 11)100m.. 12)150m.. 13)50m.. 14)0m... Esim. 50m = 5% nousukulma matolla. Tehot on hyvä pitää noin 75% maksimista.
Tuo on niin keisari harjoitus kuin olla ja voi. Siinä näkee kyllä mikä on kunto, ja kun sitä toistaa, miten sitä kehittyy. Aivan huikeaa! Muutama päivä jokaisen vertikaalitonni harjoituksen jälkeen juoksuni on tuntunut paremmalta ja vahvemmalta. Tietysti tämä kaikki edellyttää, että viikottain myös juostaan säännöllisesti.
Esim. paleltuman jälkeen eka vertikaalitonni maaliskuun alussa oli aivan kauhea kokemus. Tuntui, etten jaksa sitä loppuun ja olin ihan puhki - nojailin paljon reisiin tunkatessani. Tämä kaikki noin 135 keskisykkeellä. Tänään, kahta verttitonnia myöhemmin, oli vertikaalitonnini todella leppoisan tuntuinen. Ei tuntunu paljon missään. Kuitenkin harjoitus meni läpi noin 14min nopeammin kuin maaliskuun alussa! Älytön kehitys. Se on kyllä näkynyt tielläkin. Aaa-että! Jotta suosittelenpa muillekkin, jos mieli parantaa etenemisvauhtia.
