-"Sekin huippu siellä lähtöpaikalla olikin ihan tavallisen ja mukavan oloinen. Jaksoi vastata kiinnostuneiden kysymyksiin ja oli kohtelias"
Päämme on melkoinen mysteeri. Mitä ajattelemme? Miksei huiput tai tähdet voisi olla käytökseltään tavallisia tai jopa tavallista kohteliampia? Miksi meidän pää antaa usein sangen ihmeellisen kuvan ympäristöstämme?
On itsestään selvää, että huipulle päästään mitä oletettavimmin juuri siksi, että ollaan tasapainoisia ja hyväkäytöksisiä - ympäristöä, toisia lähimmäisiä arvostaen.
- "En kehdannut mennä sinne, kun siellä oli niitä kovia urheilijoita".
Kukaan ei ole kova tai hyvä ilman mahdollisuutta olla ihan vain yksi meistä. Kukaan ei kaipaa erilaisuutta vaan voima tulee ihan tavallisesta elämästä. Siitä, että hedelmäkorissa on täytettä ja lämpöä suihkutiloissa.
- "Hävetti mennä näillä huonoilla kengillä, kun melkein kaikilla oli jotkut hienot ja kalliit kengät.
Kenkä joka sopii jalkaan ja tuntuu jalkaterän ympärillä sopivalta on parasta mitä voi saada. Silloin ei kysytä merkkiä, hintaa tai kenkän ulkonäköä. Lopulta kaikki haluaisivat juuri sellaiset kengät.
Ihmisen pää on uskomattoman kehittämään illuusiota, jossa kaalen kantajalla itsellään on suuri vaara jäädä mitättömäksi täysin syyttä. Yksi hyvä keino on käydä arjen esteitä mielessä ja ajatella vaikkapa tämän kirjoituksen pohjalta, mikä on lopulta todellista - ja mikä kutoutunut turha luulo, jolla ei ole lopulta jalkoja eikä käsiä.
Olen nähnyt kuinka alkoholisti ei uskalla katsoa lajitoveria silmiin tai ylittää katua. Yhtä lailla usein tulee vastaan ihmisiä, jotka haluaisivat selvästi tervehtiä, mutta siitä tulee jonkinlainen nyökkäyksen, muminan ja horjahduksen välimuoto. Olen nähnyt myös toisen ääripään. Nainen nousee pöydästä isosti pieraisten ja samalla leivänmuruset toiseen käteen kouraisten. -"Joo, semmostahan se on". Yhtä laillaa varjo venyy ja ikää karttuu. Jokainen etsikööt omat polkunsa, mutta toivoisin, ettei kenenkään tarvisi kärsiä esteistä. Elämä, kun on lopulta turhan lyhyt, jotta sinulla olisi aikaa katsoa koko ajan punaista liikennevaloa.
Ultrajuoksu opettaa lukemaan ihmisiä - jos kohta tarkkailemaan etenkin omaa mielenhallintaa - ratkaisuja eri tilanteissa. Olen valmistautumassa kolmeen isoon polkujuoksukisaan. Harjoitukset ovat menneet siksi hyvin, että annan sen asian edetä hyville kiskoille asettunutta menoaan ilman isompaa huolta siitä. Samalla, kun harjoittelu sujuu kuin itsestään, olen alkanut valmistautumaan henkisesti tuleviin koitoksiin. Löysin viime vuonna hyviä tiloja kisoissa ja onnistuin yli odotusten. Lähden jatkamaan löytämääni mielentilapolkua eteenpäin. Pitkät polkujuoksukisat, ja siinä onnistumiset ratkaistaan usein viime kädessä juuri henkisellä puolella. Nyt tunnen olevani siinä vahvistunut melkoisesti. Pieni velmuilu raskailla paikoilla tuo itselle voimia ja henkistä yliotetta tilanteista.
Mieleenpainuvin oli viime syksynä Kolilla Vaarojen maratonin loppupuolella ollut loputtoman pitkä Mäkrän nousu. Kaikki tasoiseni nousivat sitä mielestäni jopa ylidramatisoiden. Olihan se raskas, mutta onko sitä pakko mennä mahdollisimman raskaannäköisesti? Hiivin hiljalleen aina seuraavan taakse ja otin kymmenkunta terävää askelparia ja kävelin sitten niin kuin ei olisi väsyttänyt yhtään, vaikka olin varmasti vähintään yhtä poikki kuin kanssakilpailijat. Pääni sisällä oli kuitenkin hauskaa - ja kun on hauskaa niin kipu että väsymys hieman pakkaavat unohtumaan. Ja loppuuhan se mäkikin joskus, jopa Mäkrän mäki.
Vajaan kuuden viikon päästä on ensimmäinen kauden kolmesta isosta kisastani. Karhunkierros 80km. Todellisuudessa se on rapiat 82km. Ehkä joku 82,5km. Kävin viime elokuussa reitin läpi. Minulla on jo varsin selvä kuva miten juoksen tuon kisan. Juoma -ja energianottoon ja repun sisältöön on jo varsin tarkka kuva. Parilla reippaalla pitää vielä tuota asiaa myös hieman hioa ja testiä. On tärkeää, että kaikki olennainen on mukana ja mm. nestettä riittävästi, muttei liikaakaan. 82km on kuitenkin selkeästi juoksukilpailu. Siellä pitää jalan liikahtaa.
Kuntokin on noussut mukavasti ja pääsen kenties taas myös velmuilemaan jossain kohtaa. Todennäköisesti juurikin viimeisillä vaaroilla. Siihen astihan kaikki on kuin aika-ajoa. Uskon myös olevani siksi kohtalaisessa vauhtivalmiudessa, että pysyn jyvällä miten paljon alussa karkaa etupuolelleni sakkia. Onhan se sitten mukava alkaa jossain vaiheessa laskemaan, että ahaa... 15..14...13...12.. jne. Kuten huomaatte - olen alkanut uskomaan uudestaan 11h alitukseen ja reiluun 2h parannukseen Nivalan entiseen ennätykseen :)
Elokuussa on sitten pikamatka. PEP2017 57km. Syksyllä sitten tarvitaan koko työkalupakki. PUF2017 tulee olemaan nautittava mielen koe. Odotan sitä todella innolla. Aika paljon on tullut jo sitäkin käytyä päässä läpi. Harjoitutan siis nykyään paljon myös henkistä puolta kisakauden kynnyksellä. Haluan pitää omat esteet tiedossa ja esillä. En halua vaiettuja esteitä. Uskon kolmeen kierrokseen syksyllä alle 36 tunnissa. Se tulisi kenties olemaan kovin saavutukseni tähän mennessä.
Onni Vähäaho, Nivalassa 17.4.2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Kommentti julkaistaan, mikäli se läpäisee valvontaseulani.