MUTTIHIIHTO 2019

              Paikallisiin perinnetapahtumiin kuuluva Muttihiihtokin tuli eilen korkattua. Menneen viikon uusi talven näytös lumisateineen oli tehnyt ladut erittäin upeannäköisiksi visuaalisesti. Kuin postimerkistä: puhdasta valkoista lunta ja upeat lumiset puut, sekä rauhoittava maisema muutoinkin. Mukana oli sillä tavalla optista harhaa, että monin paikoin uusi lumi teki kelistä aika hitaan, mutta runkomatka (28km) oli toki niin lyhyt tässä retkihiihdossa, ettei hitaampi keli haitannut. Ja olihan siellä aina paikka paikoin luistoakin - kunnes taas tökkäsi uuteen lumeen.

              Paikalla ja reitillä näkyi paljon, paljon tuttuja. Aprikoitiin, jotta oliko peräti puolet nivalaisia. Oomma vähän hörhöjä liikkuun ja ollaan herkästi huudeilla, kun jotain liikunnallista on tarjolla. Pelipaikoille mentiin Jonte-Costa-Konden (JCK) jousilla. Neljä hersyvästi nauravaa miestä. Sieltä tuli kuskilta sellaista läppää, että jopa sai nauraa. Kiitos, mutta ne eivät ole aivan julkaisukelpoisia. Miesten juttuja. Phyi!!! Autokunnassa oli siis kuskin ja minun lisäksi tietysti Mehtälän veljekset. Tyynejä, päättäväisiä atleetteja, joista huokuu tahto edistyä. Intohimoa on aina hieno seurata.

              Aloimmekin sivakoimaan hieman ennen kello kymmentä Sievin urheilukentältä kohti hieman peräti kumpuilevaa Louekallion seutua. Mehupiste oli kuulemma siirretty kauemmas. Itse en sitä hoksannut, kun olin eka kertaa tällä reitillä. Eka pistettä lähestyessä kaartoi alueen kirkkain hiihtotähti, nuorten MM-kävijä, Miska Poikkimäki vastaan. Tyylikkäänä nuorena tähtiurheilijana kaartoi meidän mukaan ja jutusteli muutaman sanasen. Hyviä ja tervepäisiä tyyppejä nämä nuoret urheilijatähdet. Olipa mukava törmätä. Miska jatkoi siitä Sievin Ashton Eatonin kanssa matkaa. Siinä oli Sievin ladut täynnä ruutia, kun poikien hahmot loittoni minun jäädessäni Mehtä-Maken kanssa mehustelemaan mehupisteelle. Otinpa yhden näkkärinkin, kun kerran niitä oli tarjolla.

             JCK ja Eki olivat jääneet juomatauon verran  ja me jatkettiinkin Maken kanssa hänen vetäessään iisiä hömppää. Pojat ei silti innostunut puskuriin vaan jäivät latomaan hieman taaempana. Jälestäpäin selvisi, että miehekkäin sykkein :)

             Kääntöpaikalle tullessa panin merkille, että täällä päässä on jopa hieman mäkeä. Jokunen hiihtäjä lappasi ohi tasaisesti koko menomatkan. Eipä ihme, sillä jälestäpäin katoin, että minun menomatkan keskisyke oli 102! Eli ihan seisoskelua. Vähän yli 11km/h. Mutta kaikki muuttui kuitenkin näköjään kääntöpaikalla, tai itseasiassa sen jälkeen. Mehut ja näkkärit vedettin rauhassa, mutta Maken katseessa oli jo pala "Smirnovia". Mietin, että mitähän miehellä mielessä.

            Lähdettiin takaspäin. Make: No-niin. 14,4km on tultu peekoota, joten vedetäänpä nyt sitten veekoo ykköstä. Ne olivat viimeiset sanat reiluun kymmeneen kilometriin. En oikein tiennyt mitä maakuntaviesti ykkösjoukkueemme jäsenen veekoo ykkönen on. Lähdin varovaisesti pumppaan itsekin vauhtia. Eroa näytti tulevan tasaisen maltillisesti. Vielä parin kilsan jälkeen näytti minun sukselle paremmin passaavissa kohdin, että imaisen noin 20 sekunnin eron kiinni. Mutta kyllä se Maken selkä vaan loitoni sekunti, sekunnilta. Ihan ei itekkään mitään ool-innejä vihtiny peliin laittaa, kun ei tiennyt miten pitkästi on tarkoitus mennä veekoo ykköstä.

           JCK ja Eki tulivat aika pian siinä vastaan. Siinä kohdin syötettiin hyvää kyytiä vastamaahan. Isoimmassa loivassa mäessä hetkeä myöhemmin oli ruuhkaa ja hieman huvitti Maken letkan ohitus, mutta kohtapa olin itekki samassa "tukossa". Ja eikun Kläebo juoksulla lähes täysillä perinteisen letkan ja vapaan letkan välistä ykkösenä mäen päälle. Nyt oli hupi ylimmillään! Harmi vaan, että alamäessä oli ladulla uutta lunta ja joutui lykkiin myös alaspäin. Tehokasta.

           Aina siellä täällä Maken selkä vilahti. 30 sekkaa ja kohta minsa. Sitten tulikin juomapiste. Siellä oli myös Nivala-lehden toimittaja, eikä keskustelusta meinannut tulla mitään, kun olin sen verran hengästynyt. Make lähti kun sain mehun. Hitsi, se jatkaa syöttöä. Vajaa minsa lähdin Maken perään. Ei luistoa, ei toivoa. Jotenkin muistelin, että mennessä tässä luisti paremmin. Make oli lopulta tienylityksessä oottelemassa. Kukaan ei tullut ohi tuon veekoo ykkösen aikana, se pikanttina huomiona. Siitä sitten jatkettiin loppuverkkaa yhdessä puruvitosella, joka hiihettiin tuon muttimatkan päälle. Rapiat 32km hiihtoa.

          Vaihdettuamme kuivat päälle tuli kohta JCK ja Ekikin perille. Olipahan hieno reissu taas. Kiva oli tuo pikku pätkä vähän reilumpaakin menoa nihkeällä kelillä. Ihan kivasti mäkisillä paikoillakin alle nelosen kilsaa paikoin. Mämmissä on taikaa selvästi.

          Paluumatkalle kyselin - ja Makelta jo ladulla - että mikä on iltareeni. Aika tyhjiä katseita. Ne ois kuulemma sohvalla. Ite kävin iltasella jalotteleen teillä ja poluilla rohki 27 kilsaa. Kiva oli saaja enempi jaloillekin hommia hiihon perään.

            Hyvä liikunta päivä. Yli viisi tuntia. Kyllä uni maistui lopulta pääni laitettua tyynyyn.


         Tällä viikolla tuleekin sitten liikuntaa tosi vähän, kun täytyy käyä töissä kuutena päivänä. Mutta voi tehä hyvääkin, sillä menneellä viikolla tuli ulkoiltua liki 17 tuntia. Ja jopa eka yli 100km juoksuviikkokin kaiken lisäksi eka kerran sitten viime vuoden viikon numeron 48 jälkeen. Iso muutos on siis minun liikkumisjaossa tapahtunut tuon viikon 48 jälkeen. Ja varmaan tulee lumiliikuntaa harrastettuakin niin kauan kuin kelejä piisaa. Ja ensi syksynä on tarkoitus olla ahkerammin tuossa marraskuun tienoilla jo ensilumen ladulla. Ehtis pidemmästi nauttia hiihto-ulkoilusta.


Onni Vähäaho, Nivalassa 4.3.2019

SEEFELD 2019

             1985 vuoden Seefeldin MM-kisoista muistan joitakin kohtia. Ylen "Aikakone" on uponnut. Voittihan Kari Härkönen miesten 15km hiihdon vähintäänkin omintakaisella luistelutekniikalla. Jo silloin oli viitteitä lajin kehittymisestä. Andy Grunenfelder taitoi tanssin suksilla jo varhain. Sveitsiläinen kiharatukka näytti paikalliselta karaoke tähdeltä, mutta soitti sävelensä suksilla.

             Kilpaurheilussa ajat ovat muuttuneet, mutta Seefeldissä olemme nähneet joitain välähdyksistä entisistä ajoista. Osa syynsä on Seefeldissä itsessään, sillä luonto pakkaa säilymään, jollei vedetä metsiä sileiksi. En heti muista lähihistoriasta MM-kisoja, jossa kisaajat ovat puikahtaneet jännittävän odotusajan jälkeen tv-kameroiden läähättävien katseiden alle. Kellä lipsuu, kuka näyttää valmiilta. Se kiehtoo aina. Seefeldissä on saatu nauttia tästä harvinaisuudesta. Kiitos.

              Koko kansan kultapoika, Iivo Niskanen, on vienyt kenties voitontahtonsa aivan omille leveleilleen. Tuore pronssimitalisti nieleskeli pettymystä aatamin omenan tehdessä tivoliliikettä edestakaisin. Missä on kohtuus? Jos urheilija on niin pettynyt kuin Iivo oli, pitääkö kotkien lentää heti haaskalle? Olkoon vaikka pronssi, mutta jos on pettynyt niin on. Antakaa Iivon nuolla haavoja. Muuten Iivon luutu ei puhdistu ja asiaa on enemmän psykologille kuin huoltokopille.

              Tätä kirjoittaessani on vielä lauantai ja sunnuntai kisaamatta. Mikä oli mielestäni kisojen koomisin tapaus?  Utsjugovin ja Kläebon kukkopoika otatus? Ei, se oli aivan jotain liiankin ajattelematonta, ehkä. Se oli perjantain miesten viestihiihdon viimeinen osuus ja Perttu Hyvärisen ja ranskalaisen Jouven "taistelu" pronssista. Hyvärinen hiihti räkä poskella aivan naamat ja Jouve kaiken aikaa Hyvärisen takana tyynen oloisesti nenähengityksellä arskat päässä. Sitten tapahtui sinetti: Hyvärinen päättää katsoa taaksensa! Etten sanoisi pienimuotoinen virhe. Hyvärinen näkee tyynesti nenän kautta hengittävät ranskalaisen. Ehkei Hyvärisen tullut ajatelleeksi, että kenties samalla Jouve näkee myös hänen naaman? Pokka meni katsojalta, minulta. Kisa oli käytännössä ohi tuolla vilkaisulla.

              Jään odottamaan uusia Seefeldin kisoja, sillä olivathan nämä upeat. Eikä vähiten sen vuoksi, että taas saatiin kiinni muutama petturi lisää. Liian sinisilmäinen ei tässäkään asiassa saa olla, sillä niinhän on käynyt joskus Suomellekin omissa kotikisoissaan. Tuli hiukan mieleen, että onko yksi syy kotikisojen paineet? Olkoon miten on, mutta onhan tuo karmaisevaa touhua. Joo, voi voittaa, kun oikein douppaa, mutta entäs sitte? Elämää on urheilu-uran jälkeenkin. Tai sitten ei. Siitäkin on liiankin karvaita esimerkkejä.

   Onni Vähäaho, Nivalassa 2.3.2019     

HELMIKUUN 2019 ULKOILUT

                  Helmikuu menee perinteisesti nopeasti. Päivät pitenee ja onhan siinä pari päivää vähemmän ihan konkreettisestikin. Ulkoilua olisi tullut hieman enemmänkin, jollen olisi kuun alkupuolella lentänyt pyörän selästä jäiselle/kovalle tielle työmatkalla. Se ja 32 vuoden tauon jälkeen hiihdon uudelleen virittely vetivät yläkropan lihakset turhan hankalaan jamaan, joten hiihtokerrat jäi ajateltua vähemmäksi. On ollu pakko vähän passata, vaikka halua olis. Ulkoilu on niin kivaa. Kai se vähän sairauden puolelle menee sekin. Mutta onkai niitä huonompiakin pakkomielteitä?


                               HELMIKUU        VUOSI 2019 YHTEENSÄ

Ulkoilu tunnit           52h                        113,5h
Juoksu                   202,7km                 505,3km
Hiihto                     163,9km                315,5km
Lumikenkäily         81,4km                  146,1km
Kävely                         0km                      2,7km
Pyöräily                       4km                         4km

Nousumetrit           3872m                      9607m


                  Koska olen kiinnostunut tilastoista ja numeroista niin Helmikuun ulkoilujen keskiteho oli 122 keskisykkeellä. Se on noin 69% maksimista. Tunne vastaa aika hyvin tuota, sillä kuukausi tuntui enempi retkeilypainotteiselta. Eikä siellä kovin montaa tehokkaampaa lenkkiä ollutkaan. Varmaan nuo aerobisen kynnyksen yläpuolella tehdyt mäkireenit matolla olivat parhaimpia "tehoharjoituksia", vaikka niissäkin tunne oli varsin maltillinen.


               Pidempään blogiani seuranneet muistanevat varmaan minun aikaisemmat vuodet, jolloin olin jo tavanomaisesti maaliskuun alkupäivinä 1000 juoksukilsassa, kerran jopa helmikuun puolella. Nyt monipuolistuneen ulkoilun ansiosta liikuntatunnit ovat jakautuneet useampiin aktiviteetteihin. Mielenkiintoista kyllä, olen liikkunut 13,5h enemmän tammi-helmikuussa kuin viime vuonna. Toki tällainen kevyt chillailu ei rasita samalla tavalla kuin määrätietoinen harjoittelu. Harjoitellessa olin tietysti jatkuvasti paljon, paljon tiukemmalla, kun nyt tämä on oikeasti pääasiassa mukavaa nautiskelua, luonnosta ja liikkumisesta nauttien.


 Iloista maaliskuuta kaikille ja terveyttä ennen kaikkea!

Onni Vähäaho, Nivalassa 28.2.2019

KEVÄT TOI

            Kevät toi, kevät toi muurarin - kevät toi, kevät toi maalarin... Laulu alkaa iloisen oloisesti, mutta pinnoille tarttuu laulun edetessä monelaista. Ajat on muuttuneet rohkean raikkaasti tähän päivään, joka ei ole silti ollenkaan pois menneiltä klassikoilta. Klassikot kertoo mistä tähän on tultu. Tietysti näkymä on kuin kahden jylhän vuoren laki. Väliin jäävän rotkon elämä jää hieman mysteeriksi.

           Aamulla oli käyty aamu -tv:ssä läpi 50 vuotista telvisiossa esitettyä sää osuuden historiaa. Melkoinen kehitys ja myllerrys on tapahtunut 50 vuoden aikana. Vielä 80-luvulla sääkartoilla oli irrotettavat / siirrettävät (osin tippuvatkin) sää merkit. Vesisade vaihdettiin manuaalisti räntäsateeseen ja toisinpäin. Säämalleja tuli yksi kappale noin viiden kilometrin korkeudesta Ylen sääohjelmien alkutaipaleen metereologeille, kuten ohjelmassa kunniavieraana olleelle Martti Mäkelälle. Vieressä istunut Joonas Koskela, 50 vuotta Marttia nuorempi, kertoi tänäpäivänä säämalleja tulevan koko ilmakehän alueelta noin 0-10km väliltä noin 90 kappaletta. Säämallejen päivitysväli oli Martin aikana kolme tuntia, tänään kymmenen minuuttia.

            Kaikki asiat eivät kehity ihan yhtä nopeasti. Tai ei ainakaan maalikon silmään. Yksi niistä näyttää olevan eduskunta. Se kestää kuin Daruden Sandström jäähalleissa. Olkoonkin, että tuhkakupit on saatu pois ja sisällä ei tupakoida. Ajatus sadasta kansanedustajasta kahden sadan sijaan kuulostaisi tehostamiselta. Nyt kaksi sataa edustajaa on hämmentänyt saman kauhan varressa läpi vuosikymmenten yhden Suomen suurimman suojatyöpaikan uumenissa. Päätöksiä jarruttaa politiikka ja ehkä liian monet kädet kauhan varressa. Valtapeli. Ei nopeasti tule mieleen mitään muuta työpaikkaa, jossa kaikki muut paitsi itse asia ovat niin isossa roolissa.

           Mikä näyttää hyvältä? Kauneus on katsojan silmissä. Silti on joitain oletuksia tai sitten ne vain ovat omiani. Usein ruskettunut iho mielletään paremmannäköiseksi kuin kalpea iho. Ruskeampaa pintaa haetaan usein terveyden uhallakin, vaikka aikakausi on hyvinkin terveyshakuista lähes kaikella muulla tavalla. Eikä ruskea värinä ole kivannäköistä kaikkialla. Brutaalimmat esimerkit voi jättää, mutta hankikin on valkoisena paremmannäköinen kuin ruskeana. Väri on toisaalla eri tuntuinen aivojen syvimmissä sopukoissa.

           Kevät tuskin tuo uutta SOTE:a, mutta meidän Iso-Sydänmaanreitti alkaa näyttää jo paikoin kovin keväiseltä, vaikka edelleen enimmillään on noin puolimetriä lunta aukkopaikoilla.

 

                                Kuva: Tuomo Junttila

          Ensi kesän niin sanotun perusmatkan (171km) osallistujalistalla on tällä hetkellä kaksi osallistujaa. 

 Tommi Sulader(kuvassa oikealla), Helsinki ja minä.

             Mikäli kisa pidetään, täytyy listoilla olla 1.kesäkuuta mennessä vähintään viisi osallistujaa. Toivon tässä lopuksi, että kertoisit minulle vihiä, jos olet aikeissa tulla Super PEP 2019 tapahtuman perusmatkalle. On aina parempi, jos asiat varmistuvat aikanaan.

PS. Super PEP2019 polkutapahtumassa palkinnot jakaa Nivalan suuri kestävyysjuoksulupaus ja jo viime vuonna miesten sarjassakin SM -pronssia 3000 metrin esteissä voittanut Miika Tenhunen. 

Video viime vuoden PUF171km matkan kisasta

HALUATKO OLLA SEURAAVA FINISHER???


Onni Vähäaho, Nivalassa 25.2.2019

ULTRAJUOKSU

Kirjoitin myös 19.2.2019 TUNNISTA ITSESI
                        17.2.2019 61.KYÖSTIN HIIHTO
                        15.2.2019  SIINÄ ON SEMMONEN ERO

             Päätin keväällä 2010 haluta alkaa ultrajuoksijaksi. Ultra -etuliite kuulosti ex-keihäänheittäjän ja voimailijan korvaan tarpeeksi ärhäkän miehekkäältä. Kovalta ja kiehtovalta. Heinä-elokuussa osallistuin vain muutama kuukausi ultrajuoksijaksi alkamis päätöksen jälkeen 24 tunnin juoksuun. Se oli todellakin kovaa ja kiehtovaa. Liki nolla pohjilla. Mukana vain kova halu olla ultramies. Ei kuntoa, ei kokemusta. 

            Siiville sain, enkä jaksanut kuin pienen matkan yli 100 kilometriä liikkua vuorokauden aikana. Usko ultrajuoksijaksi kasvamiseen sen sijaan vain yltyi. Hankala sanoa miksi. Se oli vain sisällä. Vahva tunne ja halu. Sittemmin tulin tietoiseksi eri lähteistä, että olisi hyvä olla lenkillä liki niin paljon kuin ehti ja jaksoi. Tietynlainen harjoittelu hulluus oli tuttua jo ristiaskel ajoilta keihäänheitosta.

             2012 vuodesta alkaen aloinkin juosta jo sen verran kuin monet ajoivat vuodessa autoa. Määrää ja sitten vähän lisää määrää. Välillä myös ryppäinä ja/tai ihan poikki ollessaankin ja jopa mielelläänkin ihan sippiin vetäen, sekä ehkä vielä sittenkin vielä lisää. Haettiin sitkeyttä. Haussa ultajuoksija. Ultramies. Illuusio eli vahvana.

            Kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä, pääsin aika pitkälle voimakkaan, jopa sairaanloisen, halun ansiosta. Juoksin toukokuussa 2015 Unkarissa 6 vuorokauden aikana 524km. Olen juossut lisäksi 57-83km polkumatkoja kansallisellakin mittapuulla ihan hyvää vauhtia. Kasvoin ultrajuoksijaksi lajissa nimeltä ultrajuoksu. Vanhaa Spede Show sketsiä mukaillen; -"Entäs sitte?"

           Ultajuoksu ja vaikkapa ultrapolkujuoksu ovat edelleen mielestäni erittäin kiehtovia ja vaativia lajeja. Tarkoittavat alamitaltaankin yli maratonin mittaisia matkoja tiellä tai poluilla. Mitä pidempi matka, sen kiehtovampi ja kovempi. Mutta nyt uskallan sen omakohtaisesti kokeneena sanoa myös, että ei välttämättä niinkään terveellinen. Kroppaa laitetaan likoon äärimmilleen. Äärimmäiset suoritukset eivät ole terveellisiä. Silti niitä tehdään, koska ne ovat kiehtovia. Ne ovat kuin liikunta huumetta.

          Itselläni on tullut nyt ilmeisesti liian rajun hiihtämisen vuoksi kova lihasjumi hartiaseudulle. Täysin juoksusta poikkeavat lihakset ovat saaneet liian paljon ja kovaa liian nopeasti. On tullut liki tulehduksenomainen jumi hartiaseudulle. Se yhdistettynä samalle alueelle kohdistuneeseen törmäykseen pyörätapaturmassa on nostanut verenpainetasoni ainakin toistaiseksi aivan liian korkeaksi. On syytä nostaa jalkaa kaasulta. On panostettava kropan vetreämmäksi saattamiseen ja sitä kautta toivottavasti myös verenpainetasojen normalisointiin.

           Pidin tämän vuoden ensimmäisen viiden viikon aikana yhden lepopäivän urheilusta, vaikka olen itseasiassa juossut yli puolet vähemmän kuin aikaisempina vuosina tähän mennessä vuotta. Olen sen sijaan lumikenkäillyt aika paljon ja hiihtänyt liian kovaa siihen nähden mitä lihaksisto oli uusina liikkeinä valmis vastaanottamaan. Aiheestakin työterveydessä hoitaja katsoessaan verenpaine ja liikunta seuranta päiväkirjaani kysyi: -"missä välissä sinä lepäät?". Hyvä kysymys. Olin katiskassa. En yrittänytkään kiemurella sieltä pois, sillä se oli hyvä ja aiheellinen kysymys. Mies, jonka verenpainetasot ovat pois raiteiltaan, täytyy minun kohdallani hieman hellittää.

          Juoksuvuosieni aikana minulle on tullut hiljalleen myös oma käsitys ultrajuoksu harjoittelusta. Ensinnäkään ei ole ultraihmisiä. Sepporätymäinen aika kausi on mielestäni ollutta ja mennyttä. Suomalaiset on niin hullua kansaa, että kaikki, jotka tosissaan innostuu lajista osaavat ja voivat kyllä harjoittella paljon - ja todella paljon, sekä aivan varmasti myös liikaa. Jumisena vedetään, että saadaan saatana sanoa, että on vedetty, ja niin perkeleen kovaa. Ei se tee kenestäkään parempaa. Ei se että ollaan kovia sanallisesti ja suorituksellisesti. Kovin on sittenkin se joka harjoittelee viisaimmin. Ja viisaaseen harjoitteluun kuuluu myös lepopäivät. Se on uskallusta. Kaikki osaavat kyllä kiroilla ja juosta.

         Olen juossut pian kertaalleen maapallon ympäri ja yritän kertoa sen olevan toisaalta ihan yhden tekevää. Sen sijaan sillä on sellainen kuvainnollinen merkitys, että koen kiertäneeni ympäri juoksun kanssa ja tulleeni alkupisteeseen. Aluksi halusin vain liikkua voidakseni paremmin. Sitten tuli tavallisia tavoitteita. Sitten ultratavoitteita. Sitten tuli ymmärrys mikä on kaiken tarkoitus ja tulin mielestäni järkiini ja liikun enää voidakseni paremmin. Samalla olen saanut viime viikkoina huomata, että minulla on vielä hieman matkaa ympyrässäni. Minun pitää oppia lepäämään enemmän. Onneksi minulla on nyt se halu. Luotan siihen, että onnistun myös tässä suunnassa.

          Olen siis nyt matkalla kohti alkuperäistä tavoitetta: -"liikun voidakseni paremmin". Liika on liikaa. Se on monessakin asiassa hankala tunnustaa. Koitan tällä kirjoituksella rohkaista kaikkia punnitsemaan oman elämänsä tasapainon. Uskallatko levätä tarpeeksi? Minäkin tuun varmasti tekemään ultrasuorituksia, mutta koitan myös vastapainoksi antaa itselleni enemmän lepoa. Nähtäväksi jää miten onnistun tässä uudessa tavoitteessani. Urheilutavoitteet olen jo jättänyt ja sekin on yksi osa matkalla tähän uusimapaan tavoitteeseen.


KATSOKAA HIDASTUS. MIETTIKÄÄ: TUO KAIKKI TÄYDESSÄ VAUHDISSA. HUH, HUH...
 
Onni Vähäaho, Nivalassa 20.2.2019

TUNNISTA ITSESI

Päivän uutisointia:
              Anne Berner ei hae jatkokautta. Pärmäkoski jättää sprintin väliin. Toisten kohdalla ei tarvi mainita etunimiä. Ihan loogista. Vaikka Berner on tuonut itsensä kansan tietoisuuteen omalla tavallaan. On keskitytty siihen mitä ei ole tiedossa. Hauska kulma sekin. -"Onni ei ole huomennakaan töissä". Jos ottaa toisen kulman niin; -"Onni juoksi talvietulenkin keskiviikkona". 

              Lumivyöry Sveitsin alpeilla. Otsikko jättää iltapäivälehtien kaltaisen tarpeen klikata. En kuitenkaan aio lukea. Edelleen saa valita ja ennen kaikkea kannattaa. Edellisen otsakkeen alla: Muotiguru Karl Lagerfeld on kuollut. Haetaanko tässä yhteyttä edelliseen. Joku voi jo klikata, mutta en jaksa innostua. Sveitsin alpeilla voi olla lumivyöryjä ja muotigurutkin voivat kuolla. Parin viime viikon aikana menetettiin julukisuuvessa Matti ja Olli, sekä henkilökohtaisesti tuntemiani Nivalasta kaksi. Voisi keskittyä seuraavaksi juuri syntyneisiin. Voisiko joku synnyttää? Ai-niin Tuure Kilpeläinen... tai tarkemmin Manuela Bosco pyöräytti tulevaisuutta. Onnea!

              Kun on melkeen enempi vapaalla kuin töissä olen kuullut monen miettineen miten saan päiväni kulumaan. Itse mietin enempi miksi vuorokaudessa on edelleen vain 24 tuntia, kun nykyihmisillä on aikaa enemmän. Kaikki on niin teknistä ja helppoa. Hyvällä säkällä sinkkukin voi keplotella itselleen seuraa tinderistä juodessaan olutta kotisohvalla. Minä kaipaisin vain muutamaa lisätuntia niin ehtisi paremmin ulkoilla pari kertaa päivässä. Se on jotenkin niin mukavaa.

             Eilen onnistuin siinä. Kävin ensin vasta iltapäivällä salilla juoksumatolla irvisteleen 42minuuttia ja 9km verran. Sitten pikku levot ja pimeään metsään lumikenkäileen myöhään illalla vajaaksi kolmeksi tunniksi. Lenkin loppupuolella sattui hyvin erikoinen tapaus, sillä minua tuupattiin joko "kuonolla tai sauvan tupella" keskelle oikeaa pakaraa. Säikähdin tietysti julmetusti, sillä olin mielestäni yksin liikenteessä. Käännyin nopeasti eikä takanani ollut ketään, eikä mitään, mistä olisi moinen töötti voinut tulla. Siinä sitten aika monasti tuli katottua taakse. Puhuinkin omaan tyyliini pienellä huumorilla: -"äläpä Topi töki siellä". Joku veikkasi Eliasta. Mene ja tiedä. En ole koskaan uskonut mihinkään tuonpuoleiseen. Pitää käyä vielä tässä valosalla kahtoon se kohta tarkemmin. Vaan olipahan jännä töötti.

              Jo kauan sitten on osattu - jokka on osannu - jäsentää mikä on Itelle ja ehkä hyvälle kaverillekkin parhaaksi. On osattu tuntea mikä on itselleen tai kaverille parhaaksi. Ei ole kuunneltu tai apinoitu muita. On osattu luottaa omaan juttuun. Itsekin kuulun tuohon jääräpäiseksikin nimettyyn lahkoon. Niin kuului aikoinaan Eero Mäntyrantakin, joka valmensi siskonsa poikaa Pertti Teurajärveä. Pertti oli kysyny Eerolta mielipijettä mitä tehä, ku muut venyttelee illalla kämpillä. Eero oli kysyny Pertiltä, että pärjääkö ne sulle? Pertti oli sanonu, että ei. Eero: -"Anna poikien sitten vaan venytellä".

Onni Vähäaho, Nivalassa 19.2.2019

61.KYÖSTIN HIIHTO

                Perinteisen paikallisen liikuntatapahtuman aattona kantautui korviini suru-uutinen pienen-suurenmiehen poistumisesta keskuudestamme. Toivo "Hauta-Topi" Hautamäki oli mitä suurimmissa määrin yhtä kuin kuva Nivalan liikuntatapahtumien identiteetistä - hyväntuulinen ja lämminhenkinen. Topi teki tapahtumin aitoutta, Topi teki tapahtumiin jatkuvuutta, Topi teki tapahtumiin leikkimielistä otetta. Topi oli aina mitä suurimmassa määrin läsnä.

              Olin pari kesää sitten omalla vauhtilenkillä. Lähdin jahtaamaan omaa parasta menoani. Topi tuli vastaan vain vajaan kilsan juostuani. En empinyt hetkeäkään vaan hiljensin arvostamani urheilupersoonan viereen. Topi hiljensi myös. Topi ajoi pyörällä. Topi hymyili ja tervehti tapansa mukaan iloisesti. Tuskin hän oli päässyt pyörän selästä pois, kun suunpielien asento kertoi jo hänen innostaan tulevaa Kapinaviikon vaellusta kohtaan. Hän kysyi minulta mielipidettä mikä pätkä kannattaisi vaeltaa. Itse asiassa keskustelussa selvisi, että Topihan siellä oli meistä viimeisimpänä käynyt. Eikä missään Vinnurvan nurkan takana vaan syvällä syvänmaalla. Mies oli ikiliikkuja ja mitä aidoin urheilumies. Hänen seurassaan ei ollut koskaan kello mielessä eikä tylsää hetkeä. Hitsi, siinä oli iso henkilö, vaikka taisi olla (?) hyvän matkaa alle sadanseitsemänkymmenen.

               Päätimme muutaman kaverin kanssa laittaa mustan surunauhan käsivarteen Kyöstin hiihtoon tänään Topin muistoa kunnioitaaksemme. Topi elää mielessämme ja tämä tapahtuma jää mieleeni syvästi - muistona Topista. Hiihdin edellisen kerran tässä tapahtumassa ehkä 32 vuotta sitten. Kunniakirjat ovat hukassa, mutta osallistuin muistaakseni tähän tapahtumaan kaksi tai kolme kertaa ollessani ala-asteella. Sen muistan, että eka kerralla lähdettiin Tuiskulasta ja yhdellä kerralla silloiselta Squash-hallilta. On hienoa palata tapahtumaan, vaikka kaipaan entisaikojen kapeita metsäuria, jossa perinteisen latu puikkelehti tunnelmallisesti.

              On tämä aamu. Tämä Kyöstin hiihto. Kirjoitan sen ja hiihdän sitten. Koska voin. Sekä että - hiihtää ja kirjoittaa - kummin päin vain. Ennen lauloi kynä, nyttemmin sormet saa koviksi ja kuiviksi.

              Verenpaine voisi olla napsun matalempi ja matalempi. Molemmista päistä. Voihan verenpaine. Mutta hankala se on jos se kokonaankin loppuu. Joten mennään näillä. Eki pyyhkäise nokkaa. Se on tämän päivän lähtöpaukku. Asetun letkan hännille. Joudun hieman taistelemaan ehkä paikastani. Edessäni kaikki näyttää helpolta. En halua tietää miltä se näyttää takanani. Hiihdän. Tai yritän ainakin sivakoida.

              Vinnurva, sitten Rimpineva. Voisin nähdä tuon männyn juurella hymyilevän pienen miehen. Katson ylös: paistaa. Oikein. Lykkään ja imaisen letkan kiinni. Lähestymme pistettä. Siellä ei mitata verenpainetta vaan tarjotaan mehua. Kelpaa. Kelpaa näköjään kavereillekin. Kukaan ei puhu vielä Norjaa. Ollaan mukavuusalueella.

              Kuten vaellusreitilläkin, myös tällä, hieman nousee Pyssymäelle. Kukaan Nivalan ulkopuolella ei voi ymmärtää näitä "nousuja". Pitääkö alkaa käyttään sanaa "kallistus"? Joku pieraisee. Tuulee. Haihtuu. Unohtuu - kunnes taas. Takanani ei tule ketään. Hyvä niin. Mieto. Mämmi. Maistuu ja ennen kaikkea toimii. Kierros täynnä. Vajaa 22km. Piti olla 25km. Kuka näitä laskee. Tämä on ulkoilua.

              Toinen kierros alkaa. Pientä neuvottelua letkan järjestyksestä. Kaikki jatkavat toiselle kierrokselle. Myös Jonte! Muistetaan. Tämä ensin kirjoitetaan ja sitten hiihdetään. En käy hiihdon jälkeen käsiksi tekstiini. Se saa kestää. Ehkä lisään jonkun kuvan kuitenkin jälkeenpäin. Katsotaan.

               Vauhti kiihtyy. Silti hiihdetään ensimmäisen vartin aikana lyhempi matka kuin eka kiekalla. Voimat ehtyy, syntyy illuusio joka joko kantaa tai sitten ei. Lopulta taas suolla. Jo viidettä kertaa olen näkevinäni mehupisteen. Ehkä tarvitsisin sitä verenpaine pistettä. Lopultakin - mehupiste. Nyt juodaan jo keskittyneemmin. Kiire katoaa kun matkaa kertyy. Tämä on tuttua myös juoksuhommista. Nyt olen hetken hiihtoniilojen kanssa. Itseäni en vielä oikein osaa sellaiseksi laskea. Ehkä niilotun tässä. Mene ja tiedä.

               Lopulta saan kunniakirjan 32 vuoden tauon jälkeen. Hymyn kare ja reilun maratonin verran sivakoituja kilometrejä. Nyt tarvitsee enää hiihtää ne. Palataan illemmalla.

Reipas 43km tuli hiihtelyä. No 10km reippaaammin, muuten ihan jutustelua ja paljon seisoskeluakin. Upea ilma, joskin tuuli oli navakka ja puuroskaa paljon ladulla joissakin paikoin.

Upeasti oli 192 liikkujaa hienossa tapahtumassa. Hyvä hiihtäjät!


Onni Vähäaho, Nivalasssa 17.2.2019

SIINÄ ON SEMMONEN ERO

               Etsin päivää jolloin uskon omiin jalkoihin, jotta ne voivat antaa mielelleni vauhdin hurmaa. Tämä chek. Sitten annan kapuloideni lämmetä ja odotan miten usko omasta hurjasta vauhdista ylettyy korvien väliin saakka. Tämä chek. Olen juossut ehkä vartin. Lähestyn mutkaa joka kääntää minut myötätuulen puolelle. Tunnen kuinka kesäinen seitentoista asteinen lämpö hönkii sopivana juoksushortsejen alle hyvänlaisen tuulen kera. Samalla tajuan, että pian alkaa uusi puhdas kilometri. Pinkaisen omaan kovaan juoksuun ja tunnen hetken olevani jotain. Tämä chek. Juoksen lopulta kilometrin vauhdin kaiken aikaa hieman hiipuen 3:35min/km. En antanut kaikkea, mutta paljon enempäänkään en olisi pystynyt. Ja sama toiseen suuntaan... Olisin tullut kenties ilman lenkkareita kotiin. Samalla viisisataa kilometriä etelämpänä ystäväni Don vetää futistreenejen jälkeen tai ennen samaa vauhtia 15 kilometriä rentoa reipasta funtsien ostaisiko uudelle pimatsulleen huomenna keltaisen vai punaisen ruusun. Siinä on semmonen ero. 

              Toiset ovat hyviä jossain ja toiset toisissa asioissa. Pääasia on olla sinut itsensä kanssa, oli sitten jossain hyvä tai huono. Itse tykkään nauraa omille heikkouksilleni. Toiset kaataa kymppikassin pettymyksiin. Itse tykkään tuulettaa onnistumisiani. Niin ei suomalaiset käyttäydy. Aistin, kun sitä paheksutaan. Kun epäonnistutaan pitää olla joko nöyrä sen edessä tai surra kymppikassin kera. Kun onnistutaan pitää olla hillitty tai vähättelevä. Se on suomalaista normia. Itse tykkään nähdä asiat aina positiivisesti - onnistuin tai töpeksin. Siinä on semmonen ero. 

              999 ihmistä tuhannesta, ehkä suhde on vieläkin harvinaisempi. Toiset on taiteilijoita, toiset tavallisia. Tavallisuus on siis normia. Älä välitä, jos olet normi, normi on oletus - normaali. Taiteilijoissa on kuitenkin jotain joka saa asiat näyttämään erilaiselta, kiehtovalta. Ei ole sattumaa, että Juhani Leskinen oli "Juice", eikä se, että hän kirjoitti monille artisteille biisit. "Juice" näki asiat, kuten taiteilijat näkee. Normi ihminen kuvailee, että "-kadulla on paljon ihmisiä". Juice kirjoitti: -"katu täyttyy askelista". Siinä on semmonen ero. 

             "Juice" oli suuri taiteilija.


              Joskus huippu-urheilijatkin saavat näyttämään itsensä taiteilijoilta. Huippu-urheilija on jokainen, jota se on ihmisen silmissä jossain tilanteissa. Tänä talvena NHL:ssä on nähty jotain, jota ei ole nähty koskaan aikaisemmin. Kun kaukalossa on Edmontonin numero 97 on vastustajan puolustajat varpaillaan kuin vaanivaa leijonaa vartovat hyppy-antiloopit. Jos 97 lähtee vierestäsi, olet hävinnyt. Jos 97 lähtee 2-3 metrin takamatkalta, olet hävinnyt, jollet ole täydessä vauhdissa ja ota jäähyä. Useimmiten 97 on mennyt puolustajien ohi joka tapauksessa. Vain maalivahdin hyvä torjunta on voinut pelastaa. Siinä on semmonen ero. Yksi mies kaukalossa on ollu menneellä kaudella yksinkertaisesti vain liian nopea.

              LOPUKSI - KIRJOITAN

             Koska voin. Ja voisinko myös vain olla? Sananhelinääkö siitä tulisi? Tyhjiin imaistuna, neljä tuntia nukkuneena, juuri kuolon kourasta vapauduttuani, kiipeän kohti pesääni. Mietin tuota - voisinko myös vain olla. Tuossa tunteessa on tullu oltua lukuisia kertoja. Kaipaanko sitäkin, yhtä paljon kuin... mitä se on? Voisin vastata uskottavan oloisesti, mutta yhtä lailla se voisi olla politiikon laskiasipuhe vaalien alla. Saatana! Helpotti. Sinä päätät mikä, ja minä tiedän mikä.

            Hallinta. Yksi tyhjä olut tölkki. Yksi tyhjä kilometri. Onnistuu harvemmin. Miltä tuntuu? Hävettää kertoa siitä. Tiedän liian hyvin, miten monet pyrkivät saavan hyvää elämään - edes vähän. Minulla on sitä varmaan liikaa. Minulla on kaiken aikaa ilo sisällä. Hihkun ajaessani töihin, hihkun ajaessani kotiin, hihkun lähtiessäni lenkille, hihkun palatessani lenkiltä, hihkun nähdessäni lähimmäiseni. Tottakai on otettu onnea poiskin, mutta vetäessäni haitaria kasaan, näen käyrän ison kuvan. Se on erittäin positiivinen. Elän elämääni kaksi metriä sen yläpuolella. Anteeksi vain. Alaskaan ei pääse.

             Olen vanhin. Olin kerran myös toiseksi nuorin. Vanhin olen veljeksistä ja kerran olin toiseksi nuorin nykyisellä työpaikallani. On hienoa nähdä, kun jotkut nuoret ovat juuri täyttäneet tankkinsa. Me, joiden tankki on täytetty ja tyhjennetty muutaman kerran jo liian usein olemme auttamattomasti menettäneet tuon neitseellisen innon ja sitä kautta tilanteen aidon hallinnan. Setä selittelee ja täti taputtelee. Nuoret yleensä tekee, koska he ovat menossa -  me olemme jo tulossa.

             En tiedä olenko itse osannut oikein koskaan mitään erityisen hyvin. Silti olen erittäin sinut itseni kanssa - kaksi metriä elämän yläpuolella. Iän myötä en sano oppineeni tai opiskelleeni edes mitään erityisesti. Tottakai mukaan on tarttunut ja osa myös tippunut. Jotain on kuitenkin kenties iän myötä puhjennut. Puhun eri lailla. En osaa vastata suoraan. Minulta saatetaan kysyä: -"Mitä olet suunnitellut huomiselle". Ja vastaan usein: -"Mitä sinä olet suunnitellut". Peitän nykysellään usein oman laukaisukulman. Jotkut vastaukseni ovat jopa - uskallanko sanoa - taiteilijamaisia. Minulta kysytään: -"Moneltako meinaan herätä". Vastaan: -"Sitten kun silmät aukeaa". Olenko vaikea, ärsyttävä vai kiehtova? Mikä minä olen sitä miettimään. Minä olen se jota mietitään.

              Se joka toista moittii, ei ite osaa tai uskalla. Se joka toista syyttää on itse. Se miten lehdet kirjoittaa kenestäkin on aina enemmän tai vähemmän fiktiota, sillä sitä ei ole koskaan kirjoittanut se, josta kirjoitetaan. Kuten Teemu Selänne on sanonut: -"Koskaan et ole niin hyvä tai huono kuin lehdet sinusta kirjoittaa". Ja mitä tällä kappaleella tarkoitin? Sen tarkoitus oli tyhjentää sinun ajatuksesi. Ehkä muistat jotain tästä kirjoituksesta. Ehkä haluat lukea jonkun kohdan uudestaan. Ehkä sait tämän avulla unohdettua sen pahan asian tai sen mitä olit aikeissa seuraavana tehdä. Toivottavasti se mitä uhohdit oli kuitenkin jotain hyvää.

Onni Vähäaho, Nivalassa Jaromir Jagrn 47 -vuotis syntymäpäivänä.