Muistelen mitä olin ajatellut. Lyö tyhjää. Hörppään lisää kahvia. Tältäkö tuntuu sitten, kun muisti menee? Ai niin, oli tarkoitus käydä hölkkäileen tunteroinen palauttavaa. Kävelen kahvikuppi kädessä. Ei tunnu hassumalta - jalat siis. Kuppi on tyhjä ja vaihdan veteen, mutta otan rinnalle toisen kupin kahvia. Ei riitä, että silmät on auki. Täytyy herätäkki. Oikeasti.
Käyn lopulta siellä lenkilläkin. Tiedän jo, että on keskiviikko. Lenkistä ei jääny paljoa mieleen. Katson kiemuroita mäessä ja poluilla jälkikäteen. Kakstoista kilsaa ja 76 minuuttia. 322 nousumetriä. Keskisyke 122. Puhutaan palauttavasta liikunnasta noilla nousumetreillä. Ja lopulta syön ja nukun taas hieman lisää vain herätäkseni pian uudestaan.
Tärkeintä on löytää sisäinen levollisuus. Kun mietin mitä se on parhaimmillaan niin näen vaimoni ja lasteni silmät. Niissä rauhoittuu. Useimmiten. Kirjoitan tätä, koska halusin loikoilla hieman lisää. Kirjoittaminen jäsentää mennyttä ja tulevaa. Parhaimmillaan teksteissä on ripaus totuutta, fiktiota ja tajunnanvirtaa. Rentouttavaa, ei vakavaa.
Jatkan. Palataan asiaan.
Onni Vähäaho, Nivalassa 25.9.2019
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Kommentti julkaistaan, mikäli se läpäisee valvontaseulani.