Kestävyys

                    Aihe, josta on loputtomiin kirjoituksia. Aihe, josta varmaan lähes jokainen kestävyysaiheinen bloggaaja on jo kirjoittanut. Aihe, joka on iätön. Aihe, joka silti aina puhuttelee. Aihe, johon etsitään kaikesta huolimatta aina vastauksia. Aihe, johon ei löydy absoluuttista vastausta. Aihe, joka yleensä kiinnostaa kestävyyslajeihin vihkiintyneitä, siitä kiinnostuneita.

                  Niinpä ajattelin kirjoittaa tässä ja nyt oman version KESTÄVYYDESTÄ. Kestävyydestä, kuten monesta muustakin juoksuun liittyvästä on tuskin olemassa yhtä ja ainutta totuutta. Miksipä se muuten puhuttelisikaan niin paljon. Tässä oma näkemykseni.

                   Kestävyyden kehittymisen näkee jokainen lenkkeilyn aloittanut heti alusta alkaen. Sen voi huomata niin monella tapaa. Saatat aloittaa 3km hölkkälenkillä. Et kenties mittaa aikaa, mutta parin kerran jälkeen jaksat sen paremmin - ainakin sinusta tuntuu siltä. Miten palkitsevaa on huomata jaksavansa paremmin. Se saa sinut jatkamaan - ainakin hetken. Kenties onnistut jatkamaan lenkki harrastusta viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia, mikäli muistat kantaa ILOISTA OTETTA mukanasi. Kukaan ei jaksa kovinkaan pitkään ilman sitä... tai jos jaksaa, ei se enää ole mielestäni tervettä = tehdä jotain pakonomaisesti.

                   Moni enempi blogejani lukenut on jo epäilemättä korvia myöden täynnä tarinaani, joka alkaa: -"ensin jaksoin vain puoli toista paalunväliä". Niinpä muistelen ensimmäistä varsinaista juoksukesääni. Havittelin pääseväni n.5,2-5,3km lenkin yhtämittaa juosten läpitte. Usein matkanteko tökkäsi puustelin sillalle, noin 3km kohille. Huonona päivänä pajatin jo ilmoille ärräpäitä killinginMETRON liepeillä vain 2km jälkeen. Hyvänä päivänä saatoin nojailla polviini Tuiskulan kohilla, päästyäni 4km paalulle. Mutta meni pitkään ennen kuin pääsin tuulettamaan villisti Olkkosentien sittemmin legendaariseksi muuttuneella ILON KADULLA!

                   Hieman myöhemmin olin jo taputellut parhaillaan 30km lenkuroitakin. Vuonna 2009 tuli jo vyölle kolme maratoniakin. Silti merkkejä kestävyyden rajoista oli nähtävissä monessakin muodossa. Tyypillistä oli mm. peruslenkeillä, tasasykkeillä juostessani, että n.3-5km jälkeen, päivästä riippuen, km-vauhtini laski aina n.10-15sek. Nykyään tuo raja on jo paljon kauempana, ja vauhti voi jopa hieman kiihtyä alun mahdollisten tahmaisten kilsojen jälkeen.

                  Kesti pitkää ennen kuin kykenin juoksemaan asiallisen lenkin kahtena peräkkäisenä päivänä. Asiallisella tarkoitan sitä, ettei jalkoihin käynyt kipeää, ja lenkit olivat kuitenkin vähintään 8km pitkiä. Nyt, muutama vuosi myöhemmin, olen juossut jo parhaimmillani 9 päivänä peräkkäin - usein jopa kahdesti päivässä.

                  Yksi merkki on palautuminen. Aluksi lihakset tuli kipeäksi melkein lenkistä kuin lenkistä. Ne eivät olleet tottuneet rasitukseen tai iskutukseen. Myös säärikivut (penikkataudit) olivat tuttuja alkutaipaleella. Pikku hiljaa olen pystynyt juoksemaan pitempiä lenkkejä ilman kummoisiakaan lihaskipuja/tuntemuksia. Usein siihen vaaditaan joku useamman päivän tiukempi reenirypäs tai joku kovavauhtinen testijuoksu tms. Esim. tämän aamun 34km kevyttehoinen lenkki vain hyväili lihaksistoa. Kestävyyden kehittymisen voi onneksi huomata niin monesta merkistä.

                Ehkä monellekin merkittävin viesti kestävyyden kehittymisestä on ARJESSA jaksamisen kehittymisenä. Asia, joka ei mielestäni ole liikaa esillä. Muutaman aktiivisesti liikkuvan kaverini kanssa ollaan oltu tuosta kestävyyden vaikutuksesta erityisen kiitollisia. Eikä arjessa jaksaminen tarkoita pelkästään uutteruutta, jos kohta sitäkin, vaan myös parempaa paineensietoa ns. hermoja ja henkistä kestävyyttä - iloisuudesta ja positiivisesta ajattelusta puhumattakaan. Kehoitankin lukijoita miettimään tykönään, miten paljon oman kestävyyden kehitys on jo nyt näkynyt tuolla sektorilla.

                 Kun kestävyyden piiiiiitkäaikaisessa korkeakoulussa pääsee tietyn verran opintomatkassa eteenpäin, vaatii se entistä enemmän myös psyykkisiä voimia jaksaa kehittää entisestään kestävyyttä. Vaikka itselläni on vielä lukematon määrä askelia ottamatta kestävyyden(kin) saralla, voin jo nähdä kestävyyden kehittymisen vaativan aika paljon töitä. Paras lääke siihen on reenata ISOLLA huumorilla - satoi, paistoi, tuuli tai oli pakkasta. Hymyn on lähdettävä sisältä syvältä, itsestään.

                Olen huomannut, että lenkille lähtö asenne on miltei tärkein pointti. Miten paljon haluat tehdä suunnittelemasi lenkin? Millä tavalla vietät aikasi itsesi kanssa lenkillä? Oletko päättänyt jo ennen lenkkiä nauttia tuskailemisen sijaan - vai päinvastoin? Nuot asiat vaikuttava varmasti lenkkisi kulkuun. Esim. tämän päivän lenkkini alkoi periaatteessa jo eilen. Eilen oli vapaapäivä (vain 40min venyttelyä + keskivartalo/ylävartalojumpat). Eilen tein jo päätöksen, että teen yhteisaamulenkin yhteydessä oman +3h erittäin kevyen lenkin, jos hieman ärtynyt oikean jalan jalkapohjani/nilkka vain sen sallii. Kellon laitoin herättämään klo.4, jotta ehdin syödä kunnon aamupalan, koska ohjelmassa oli pitkä lenkki. Yhteislenkki alkoi klo.5.15. Eli lenkin alustyön - keskeiset linjaus päätökset - tein jo eilen. Pääteeman oli lähteä nauttimaan, eikä miettimään paljonko vielä tai miten kauan...

                Sitten satuinkin heräämään n.klo.3.30 wc:n. Olin innoissani. Olin juuri saanut 30minsaa extra-aikaa valmistautua alkavan päivän lenkkiin. Niinpä kevyesti venytin jalkapohjia ja laitoin jäähoidot päälle + natustelin PITTSBURGHIN peliä samalla katsoen aamupalaa. Penguins on voittanut nyt molemmat pelit. Crosbylla ei vielä oikein kulje (0+1) tottuun tapaan, mutta hyvin on NHL-kausi pyörähtänyt käyntiin... Aika menee, ja monenmoista valmistautumisrutiinia siinä ohjelmassa. Vihdoin olen pihalla, kello 4.55 käynnistän Garmin Forerunnerin rannetietokoneen. n.19minuuttia aikaa kierrellä/lämmitellä ennen yhteislenkkiä. Pian olenkin sovitussa paikassa, tapani mukaan n.29sekuntia ennen määräaikaa...

             Huijjautettaan Jampin kanssa yhessä n.6,5km lenkki. Taasen taattua laatuläppää lentää solkenaan. Ei vain, aika mielenkiintoista miten paljon sitä voi olla kahella suomi-karjulla toisillensa asiaa niin paljon jo tuossa aamuvarhain, vähän viijen jäläkeen. Eikä tuppisuuna ollu Jonte-Kondekaan toissapäivänä Safarilla. Sosiaalistuttava vaikutus juoksulla, aukoton tojiste siitä tuossa(kin).

             Siitä sitten jatkoin sujuttelua kotiportille, josta nappasin termovyöstä vettä ja vyön mukaan. Takana n.13,5km. Samalla natustelin puolikkaan Elovena-keksin. Taputtelin siitä Ylivieskaan päin. Niskakankaan reitin kierrettyäni oli 20km mittarissa ja kulauttelin toisen kerran vettä, ja vähän toisesta päästä ulos + natustelin loput keksistä. Jo vyö keveni monellakin tapaa...

            Sen jälkeen piti jaksaa vielä muutama kilsa katella sivilisaation valoloistetta, josta en erityisesti pidä. Keskustassa kun asuu niin joutuu aika usein näkemään ainakin jonkusen kilsan tekovaloa. 24,4km mittarissa ja pääsen paahtaan latu-uran kautta konstikkaille moottorikelkka-urille. Konstikkaiden siksi, ettei mistään askeleesta voi olla varma, kestääkö alusta alla täysin vai ei. Vauhti tippui n.6.45-7.10/km, sen ollessa n.5.30 kantturoissa tiellä. Rapiat 5km henkistä nautintoa pimeydessä, sitten taas sivilisaation valon paljouteen takaisin. +28km kohilla kulautin kolmannen ja viimeisen kerran vettä.

            Loput reilut neljä kilsaa taputtelin perusvauhtia. Askel toki hieman väsyi tuon reilun 5km safaripätkän ansiosta lähinnä. Lenkki oli kuitenkin päällimäisenä tunteena helppo. Lähdin nauttimaan hiljaisuudesta ja ihailemaan maisemia, pimeyttäkin. Nautin koko 201 minuutin edestä. Korkeintaan katuvalo-osuuksilla odottelin pimeitä pätkiä.

             Olkoot tämä kestävyys näkemykseni. Tuli taas ehtaa tekstiä, sen enempää miettimättä - ns. selkärangasta. Jälki voi olla sen mukaista, mutta asia sieltä varmaan löydetään? :)

Onni Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 21.1.2013.